Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Taivaslaulu on Pauliina Rauhalan esikoisteos, joka sai aikaan pitkät varausjonot kirjastoissa. Se on Gummeruksen kaikkien aikojen myydyin esikoisteos. Kirjan aiheet pohjautuvat Rauhalan omasta lestadiolaistaustasta, mutta tarina on täysin fiktiivinen.

Ei voi olla totta, se on paksuna taas, lopettakaa, saatana, jo se sikiäminen, se on luonnotonta ja vastenmielistä.

Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin elämästä. Heillä on jo 4 lasta ja lisää odotettavissa. Tapahtumat sijoittuvat omille kotikulmilleni pohjois-pohjanmaalle ja keskustelut käydäänkin kirjassa pääasiassa kyseisen alueen murteella. Kirjan tärkeimpiä teemoja ovat uskonnollisuus ja sen aiheuttamat sisäiset ristiriidat niin järjestön kuin yksilönkin tasolla, naiseus ja äitiys, rakkaus ja parisuhde. Tarina seuraa Vilja-äidin ristiriitaisia tuntemuksia lapsikatraan kasvaessa ja voimien pikkuhiljaa loppuessa. Vilja pohtii kysymyksiä, jotka tuntuvat olevan muille yhteisön naisille itsestäänselvyyksiä: Onko naisen osa vain synnyttää ja kasvattaa lapsia? Pitääkö naisen vain jaksaa ja kärsiä osansa kuten muutkin? Mitä muuta naiseus on kuin kantaa lasta sylissään?

Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Rinnalla kulkee Aleksin kertomus, missä hän vuorollaan kertoo omasta menneisyydestään ja parin seurusteluajoista sekä nykyhetkestä; miten hän seuraa vierestä vaimonsa etääntymistä itsestään ja lopulta todellisuudesta. Perhe on yhteisön ja lähipiirin asettamien odotusten puristuksissa; tilanteessa, jossa on laitettava joko oma hyvinvointi vaakalaudalle sopeutumalla yhteisiin normeihin tai noustava niitä vastaan ja otettava vastaan seuraukset. Kirjassa on siis eräänlainen yksilö vs. yhteisö vastakkainasettelu.

Istutaanpa yhdessä keinuun ja mietitään, Vilja sanoi, ja hänen kasvoillaan oli se ilme, jonka nähdessään Aleksin teki mieli istua kaikkein lähimmäs ja kuunnella joka sana kaikkein tarkimmin, ottaa vastaan hyväily paljaalle käsivarrelle ja sormien kosketus ohimolle ja niskaan, mutta hän joutui luovuttamaan paikkansa tarvitsevammille. Puhutaan perhosista vähän lisää, Vilja aloitti, ja lapset hiljenivät hänen lähelleen. Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, jota vasten painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikkein suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Kirja on monikerroksinen, siinä on monta kertojaa ja kerronnan tyyliä. Päähenkilö Vilja on minä-kertoja, Aleksin tarinaosuudet kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Se sisältää takaumia ja välissä on blogitekstejä kommentteineen sekä lukuja, joissa kuvaillaan ikään kuin leikkiä: “Nää nuket lähtis nyt seuroihin…” Tekstissä on runsaasti intertekstuaalisuutta, mm. pätkiä lauluista ja virsistä, runoja sekä raamatunjakeita tai osia niistä. Kirjailijan omakin teksti on paikoin lyyristä ja hän käyttää toistoa tehokeinona. Rauhalan tekstissä on hyvin omaperäisiä sanoja sekä jonkin verran metaforia: “Nojaan päätäni olkavarteen, joka on tammen oksa”. Vaikka erilaisia tehokeinoja ja kerrontatapoja on paljon, se ei häiritse lukukokemusta eikä siitä synny levoton vaikutelma, kuten voisi ehkä olettaa. Kaikki on perusteltua ja tarkoituksenmukaista. Mitään ei ole tehty vain muodon tai erikoisuuden tavoittelun vuoksi.

Lestadiolaisuudesta on muutaman vuoden sisään tullut useita julkaisuja, joista suurin osa on dokumentaarisia. Taivaslaulu poikkeaa niistä kerronnaltaan ja lähestyy teemaa yksilön, pienen ihmisen näkökulmasta. Kirjailija ei pyri osoittamaan ketään syyttävällä sormella eikä hänen tavoitteenaan ole mustamaalata kyseistä uskonlahkoa, vaan ennemminkin ohjata lukijaa näiden kysymysten äärelle.

Tässä kirjassa oli jotain minulle tuttua ja turvallista, se vei minut ajoittain omaan lapsuuteeni.

Taivaslaulu on henkeäsalpaavan kaunis ja samalla arkinen: viivasuoria klapipinoja, leivinuunissa paistettua rieskaa, viinimarjamehua, kurahaalareita ja mäntysuovan tuoksuisia räsymattoja. Se on raaka, mutta ei armoton; surullinen, mutta ei lohduton. Uskonnollista aihetta käsitellään kriittisesti, mutta lempeän inhimillisesti; se ei iske terävällä piikillä. Tästä kirjasta ei voi loukkaantua, tähän kirjaan rakastuu.

Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.

M. Minkkinen