Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)

Markus Nummen kolmas romaani Karkkipäivä oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Karkkipäivä kertoo samassa kerrostalolähiössä asuvista henkilöistä, joiden tarinat lopulta kohtaavat. Kirjan päähenkilöitä ovat Paula, Paulan tytär Mirja, uutta romaaniaan kehittelevä kirjailija Ari sekä kaltoin kohdeltu Tomi. Myös sosiaalityöntekijä Katri Korhosen työhön ja henkilökohtaiseen elämään päästään tutustumaan kirjan sivuilla. 

Paula on pienen Mirja-tytön yksinhuoltaja. Hänen kasvatukselliset keinonsa ovat hyvin kyseenalaisia: hän pitää tytärtään vankina huoneessaan ja toisinaan myös lyö tätä. Naapurissa asuva Tomi tietää, että naapurin ”koopranoita” pitää Mirjaa vankina, ja on ottanut tehtäväkseen pelastaa ”Prinsessa Mirabellan” Paulan kynsistä.

”Mä olen oikeasti tohtori Kilmoori eli Tok vaan”, sanoi pieni poika ja katsoi Aria anovasti silmiin. ”Ja mun pitää auttaa yhtä vangittua prinsessaa, Mirabellaa.”

Kirjan nimi Karkkipäivä kuvaa tapahtumia osuvasti.  Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Ari ja Tomi sattuvat kaupassa samaan kassajonoon, ja Ari suostuu maksamaan Tomin karkkipussin, johon pojan rahat eivät aivan riitä. Tämän seurauksena turvattomuutta tunteva Tomi liimautuu Arin seuraan, ja Ari joutuu huolehtimaan hänestä jonkin aikaa. Suurin osa kirjan tapahtumista tapahtuu yhden päivän aikana, joten siinäkin mielessä Karkkipäivä-nimi on osuva. Lisäksi kirjan henkilöistä Paulalla tuntuu olevan jatkuvasti karkkipäivä, sillä hän kantaa aina mukanaan suklaapatukoita, joita syö tunteisiinsa.

Kerronta tuntui paikoitellen melko töksähtelevältä lyhyiden lauseiden takia, mikä vaikeutti varsinkin alussa tarinaan uppoutumista. Lukija joutuu päättelemään jonkin verran asioita rivien välistä. Esimerkiksi loppu on avoin, mikä on toisaalta kirjan kannalta vakuuttava ja mieleenpainuva tehokeino. Tarina on kerrottu vuorotellen niin Arin, Katrin, Paulan kuin Tominkin näkökulmasta, mikä tekee tarinasta eheän ja uskottavan. Lukijana oli erittäin mielenkiintoista päästä tutustumaan henkilöiden mielensisäiseen maailmaan. Etenkin Tomin mielikuvitusmaailmaa kuvataan hauskasti ja vakuuttavasti.

”Tok veteli laaserilla. Klik. Kuva yks. Klik kuva kaks. Sessa Bella Mirabella. Mira… Pimeenä. Mut sama koopran valo. Hö tietenki. Oli koopraämmä kotona. Miksei ois. Pitää venaa aamuun. Örkit siellä. Turpiin tulee jos meen. Tarttis apujehun. Määd Mäks pähkähullu… Onks tarpeeks pähkä?”

Karkkipäivän pääteema on kaltoin kohdeltujen lasten elämä. Kirja muistuttaa lukijaa kaikista niistä näkymättömistä lapsista, joiden hätää muut eivät välttämättä näe, ja korostaa sitä, miten paljon yhdenkin ihmisen tarjoama apu voi lopulta merkitä. Rankoista aiheista huolimatta kirja jätti melko toiveikkaan olon: maailmassa on paljon hyviäkin ihmisiä, jotka tunnistavat hädän lähimmäisessään ja ovat valmiita auttamaan. 

– Reetta Ryynänen

Hannele Mikaela Taivassalo: Nälkä (2013)

Kirjan kansikuva ja himolukijan kirjanmerkki.

Sen minkä nyt kerron olet unohtava.


Eletään 1700-lukua Tukholmassa, 1900-lukua Ranskassa ja nykypäivää Helsingissä. Jorunn, tarinan päähenkilö, räätälintytär Larsdotter Ruotsista ja jälkeenpäin Omakosto, vampyyri, on elänyt pari sataa vuotta etsien ja odottaen. Hän on asunut monessa eri kaupungissa: Pietarissa, Vilnassa, Tukholmassa, Pariisissa, Berliinissä, Lontoossa ja nyt hän on jälleen Helsingissä. On mies, josta mainitaan vain nimi M, Muukalainen. On vapaaherra von B ja tämän suku, jonka luo Jorunn on palannut. On hänen kostonsa aika.

Suomenruotsalaisen Taivassalon kauhukertomus vampyyrista on erilainen. Jorunn on yksin, ainoa vampyyri, jonka tunnemme, ja hän janoaa kostoa ja verta. Auringonvalo on hänen heikkoutensa, mutta hän selviää yön ilman ruokaa, vaikka nälkä olisi kuinka kova tahansa. Jorunn kulkee Helsingin katuja haistellen ja etsien, ja kiroten Muukalaista useaan otteeseen. Tuo nälkä ja jano, himo toiseen toistuu teemana useasti kirjan sivuilla. Kirjasta heijastuu myös kärsivällisyys ja odotus: koska hän pääsee vapaaksi. Pääseekö hän vapaaksi? Vastaus löytyy kirjan lopusta.

Tarinankerronta vaihtelee useasti, mutta enimmäkseen kuljemme Jorunnin mukana, luemme tarinaa hänen silmiensä kautta. Lyhyemmissä pätkissä näemme tilanteita eri henkilöiden näkökulmasta, mutta ketään muuta ei varsinaisesti nimetä. Jorunnin, vapaaherra von B:n ja M:n lisäksi nimeltä mainitaan ainoastaan päähenkilön vanhemmat. Muutaman kerran vaikuttaa siltä, että Jorunn puhuttelee itse lukijaa kysyessään Kuka sinä olet? erään kappaleen lopussa.

Luin kirjan ensimmäisen kerran sen ilmestyessä vuonna 2013. Kirjan ruotsinkielinen nimi on Svulten. Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki. Kappaleet ovat lyhyitä ja osittain lyyrisiä, mikä tuo tarinaan omanlaisensa vivahteen. Pidin tarinan omalaatuisuudesta. Vampyyri Helsingissä kuulostaa niin huvittavan oudolta, että kirjaan oli tartuttava silloin. Nyt lukiessani kirjaa uudestaan se tuntuu jotenkin erilaiselta, mutta silti paremmalta. Huomaan edelleen muutamia virheitä ja puutteita varsinaisessa tekstissä, mutta se ei lukemista haittaa. Tarina etenee jouhevasti eteenpäin ja välillä palataan ajassa taaksepäin. Kaikki kuitenkin nivoutuu yhteen loisteliaasti ja Jorunn tuntuu koko ajan mielenkiintoisemmalta hahmolta.

Suosittelen kirjaa kaikille kauhu- ja vampyyritarinoista pitäville. Tämä ei ole mikään Twilight, vaan sitäkin parempi teos, johon kannattaa tutustua avoimin mielin.

- Anni S.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (WSOY, 2014)

Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on tarina neljästä ihmisestä, joiden elämät nivoutuvat tiiviisti yhteen. Ensin kerrotaan Mariasta, joka toimii kätilönä 1800-luvun loppupuolella Kuusamossa. Maria on itsenäinen nainen, mutta häntä ja hänen ammattiaan ei heti katsota hyvällä. Maria saa lapsen, mutta lapsen isä ei ole kuvioissa paljoakaan mukana. Maria ei myöskään kaihda arvosteluja, ja hän jopa uskaltaa moittia isäntiä, jotka laittavat vuosi vuoden jälkeen jo valmiiksi riutuneet vaimonsa raskaiksi.

Toisena romaanissa kerrotaan Marian tyttären Lahjan tarina. Lahjakin hankkii itselleen ammatin, joka tuohon aikaan oli uusi eivätkä naiset sitä yleensä harjoittaneet. Valokuvaaja on Lahjan ammatti, ja vaikka hän toimeentulonsa puolesta on yhtä itsenäinen kuin äitinsä, on hän muussa suhteessa aivan erilainen. Lahja ei tahdo viettää elämäänsä yksin, vaan haluaa miehen ja paljon lapsia.

Kolmantena romaanissa äänen saa Lahjan pojan Johanneksen vaimo Kaarina. Kaarina muuttaa Kuusamoon Johanneksen kotitaloon mutta saa pian huomata, kuinka vaikeaa samassa talossa asuvan anopin kanssa on elää ja pärjätä. Lahja on anoppina pahimmasta päästä: äkäinen ja komenteleva, mutta välillä ilmenee hänestä myös inhimillisiä piirteitä. Kaarina on kuitenkin vahvatahtoinen nainen ja hänen sekä Johanneksen elämä asettuu omanlaisiin uomiinsa anopista huolimatta.

Kirjan viimeisessä osuudessa kerrotaan Onnin, Lahjan miehen ja lasten isän, tarina. Tämä kirjan viimeinen osuus vasta avaa lukijalle, mistä kaikessa loppujen lopuksi on ollut kyse, ja miksi Onni ei pystynyt olla Lahjalle sellainen kuin Lahja olisi Onnin halunnut olevan. Onni on hyvä mies ja erinomainen isä lapsilleen. Kuitenkin on jotain, mikä hankaloittaa Onnin elämää ja saa avioparin erkaantumaan toisistaan...

”Onnin kasvot ovat aivan hänen silmiensä edessä. Lahja painaa nenänsä miehen poskeen ja haistelee ihon saippuantuoksua. Miehen silmäkulmissa on hiuksenohuita uurteita. Korvan takana on pieni luomi. Kaulasuonessa näkyy hento syke. Tämä voisi olla aina näin. Hän haluaisi olla tässä aina. Tuntea miehen vartalon lämmön vatsaansa ja rintojaan vasten. - - Hän tietää, että pian mies havahtuu ja kavahtaa.

Kirjan tapahtuma-aika on varsin pitkä, aina 1890-luvulta 1990-luvun puoliväliin asti. Kirjan kertojana kaikissa osissa toimii kaikkitietäväkertoja. Kirjan aiheena on omien valintojensa takana seisominen vaikeissa olosuhteissa ja myös se, kuinka joskus unelmat ovat liian kaukana tavoitettavaksi. Se on myös sukukertomus, jossa vuosien ja vuosikymmenten tapahtumat risteävät ja liittyvät tiiviisti yhteen. Kirjassa kuvataan myös suomalaisen kulttuurin eri vaiheita vuosikymmenten vaihtuessa.

En tiennyt kirjan aiheesta mitään, kun rupesin sitä lukemaan. Sen tiesin, että se oli ollut hyvin suosittu ja että se oli ollut ehdolla Finlandia – palkinnon saajaksi. Odotin siis hyvää lukukokemusta, enkä kyllä pettynyt! Kirja on lukukokemuksena erittäin hieno. Kaikkien kirjan henkilöiden elämät ovat kovin mielenkiintoisia ja niistä punoutuu, välillä raadollinenkin, tarina. Niistä olisi myös halunnut lukea aina vain lisää. Kinnunen on saanut luotuja tarkkoja ja hienoja henkilökuvia. Loppu oli kuitenkin aika surullinen, mutta kuitenkin kirjassa kuvataan elämää lämpöisellä otteella. Suosittelen kaikille, jotka tykkäävät hyvästä tarinasta ja haluavat kurkistuksen meitä edeltävien sukupolvien elämään. 

- Anna Jäätteenmäki

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Kjell Westön ensimmäinen romaani on heti massiivinen aikalaiskuvaus monen vuosikymmenen ajalta. Leijat Helsingin yllä-teos keskittyy päähenkilön, suomenruotsalaisen Riku Bexarin elämään, mutta alussa kerrotaan myös hieman Rikun isän Henrikin alkuvaiheista. Kirjassa kuljetaan sotien jälkeisistä vuosista aina nykyhetkeen, kirjan ilmestymisvuoteen 1996.

Romaani on jaettu kolmeen osaan: ensimmäistä ja kolmatta osaa kuvaavat minäkertoja Riku sekä kaikkitietävä kertoja, joka tuo tarinaan muiden osallisten näkökulmia. Keskimmäisessä osassa Marina, Rikun sisko, kertoo hänelle “puuttuvat palat” ja valottaa samalla hieman oman elämänsä vaiheita.

Kirjassa on paljon intertekstuaalisuutta, pääosin laulujen muodossa. Osa lauluista on saksaksi, mutta suurin osa englanniksi. Musiikilla on teoksessa suuri osa, John Lennonit ja Jimi Hendrixit ovat niin vahva osa aikalaisten elämää. Ajankuvausta ovat myös hippikulttuuri ja sen jälkeinen nousukausi. Jääkiekon maailmanmestaruus vuonna 1995 on sekin päässyt kuvaukseen mukaan osana aikansa suuria tapahtumia.

Aikalaiskuvauksen lisäksi teosta Leijat Helsingin yllä voisi kuvata myös kasvutarinaksi. Siinä helsinkiläinen Riku kasvaa pienestä pojasta hukassa olevaksi teiniksi, siitä yhä aikuiseksi ja oman poikansa vanhemmaksi. Erinäisten elämänvaiheiden jälkeen Riku alkaa kirjan lopussa viimein ymmärtää ja hyväksyä elämää sellaisena kuin se on: katoavaisena. Rikun ja Marinan isoveli Dani kuolee auto-onnettomuudessa elettyään hyvin levottoman elämän. Heidän vanhempansa eroavat, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Riku ymmärtää, ettei mikään pysy, kaikki katoaa.

“Elämä kuluu aivan liian nopeasti, poika, niin olisin halunnut sanoa, se kuluu aivan helvetillisen nopeasti.”

Pidän kovasti Kjell Westön tyylistä kirjoittaa. Hän kirjoittaa siitä mistä tietää, suomenruotsalaisesta kulttuurista Helsingissä. Westön teksti on runsasta, lauseet ovat pitkiä ja rikkaita ja asiat kuvaillaan hyvin osuvasti, toisinaan jopa romanttisesti.

“Ja juuri silloin huomaan ne, siinä samassa ne täyttävät synkän yötaivaan.Ne keinahtelevat korkealla kaiken värisinä, ne valaisevat taivaan hehkuvina ja väriä leiskuen, ne kukistavat pimeyden.Ymmärrän heti mitä ne ovat. Ne ovat unelmia, täyttymättömiä mutta koskaan sammumattomia unelmia, ja ne hohtavat värejä joita on yhtä monta kuin Helsingissä on asukkaita.”

Leijat Helsingin yllä on eheä suuri kertomus, joka sisältää monta elämäntarinaa. Lukekaa.

- Helmi

Heli Laaksonen: Raparperisyrän

Raparperisyrän on Heli Laaksosen toinen runokokoelma, joka ilmestyi vuonna 2002. Se on jatko-osa ensimmäiselle runokokoelmalle Pulu uis, jossa liikuttiin paljon Helsingin alueella. Raparperisyrämessä kuitenkin ollaan pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Runot on kirjoitettu hauskasti lounaismurteella, välillä pilke silmäkulmassa. Ne kertovat arkipäivän asioista, mutta välillä ne ovat vain tajunnanvirtaa. Laaksosen kotiseutu Laitila näkyy muutamassa runossa selkeästi, esimerkiksi kolme runoa on otsikoitu "Laitlas". Maaseutu ja luonto esiintyvät vahvana teemana. Myös ihmisen arki näkyy toistuvana aiheena. Kirja on jaettu neljään osaan: "Rinkelplummaseppel", "Raparpermehu", "Hirv seisso tiävarres tennissuka jalas" ja "Metän kans".

Suurin osa runoista on hyvänmielen runoja, mutta myös synkempiäkin aiheita kokoelmasta löytyy, mm. kuolemaa ja ongelmia käsitteleviä runoja. Jotkut runot vaativat pidempää pohdiskelua, mutta jotkut taas avautuvat heti.

"Ko aurink o sulattanu
piäne mettäplänti näkyvi,
kuivattanu suuren kive,
ruskia maat,
heinänkorssi,
neulassi...
teke miäl kiivet leikkimä,
tehrä sammalast piän maja, pehmunem peti,
kaarnankappalast pöyt ja tuali
ja ajatel harttast kui iloseks
joku pikkane mettähiir tule,
ko hänel o talo valminas
ja huanekalu ja kaik
ja sit yhtäkki muista
et o 68 kilone
aikune ämm
ja Suames o viara maa raha
ja männy ova muuttune sapenkarvasiks."

Kirjan kieli, lounaismurre tuo leppoisuutta runoihin. Itselleni se ei ollut vaikealukuista, mutta välillä sain enemmän irti, kun luin runoja ääneen. Runoista löytyi hauskoja oivalluksia ja välillä tunnistin itsenikin niistä. Tämä oli mukava lukukokemus, varsinkin kun runous ei ollut itselleni aikaisemmin kovinkaan tuttua.

- Susanna

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalitaustaisen tekijän suomeksi kirjoittama romaani. Suomessa otetaan vasta ensiaskelia maahanmuuttajien kirjoittaman kirjallisuuden saralla, mutta uskon, että se rikastuttaa suomalaista kirjallisuutta ja tuo siihen uutta, monikulttuurista näkökulmaa. Kirjailija, Nura Farah, muutti Suomeen 13-vuotiaana vuonna 1992. Kirja sijoittuu Somaliaan, jonne kirjailija muutti syntymänsä jälkeen. Tällä hetkellä hän työskentelee laboranttina.

Aavikon tyttäret sijoittuu 1900-luvun puoliväliin, ajanjaksolle, jolloin Somalia oli itsenäistymässä. Se kuvaa elämää ankaralla aavikolla iloineen ja suruineen. Kirjan päähenkilö on Khadija-tyttö, joka varttuu kirjan edetessä aikuiseksi. Elämä aavikolla isättömänä tyttönä ei ollut helppoa Khadijalle. Somalikulttuurin tuomat haasteet tyttöihin liittyvine puhtauskäsityksineen ja naisille soveltuvine tehtävineen laittaa tytön miettimään asemaansa. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse ymmärtääkään. Pikku hiljaa Khadija hyväksyy oman asemansa naisena, vaikka nuorempana halusikin murtaa tätä ryhtymällä runonlaulajaksi. Hän hyväksyy myös pikku hiljaa roolinsa vaimona, miehelle, jolla on jo toinen vaimo.

Kirja käsittelee monia eri teemoja; muun muassa naisen asemaa, äidin ja tyttären välistä suhdetta, perinteisten roolimallien rikkomista, rakkautta ja lapsettomuutta

Aavikon tyttäret tuo esille sellaisia puolia Somaliasta ja somalialaisista, joista ei Suomessa yleensä keskustella. Kirjassa näkyy myös sukupolvien välinen ja islamiin liittyvä keskustelu. Kauniisti ja monipuolisesti suomenkieltä käyttävä kirja on ilo lukea.

"Tuoreen sateen tuoksu kutitti Khadijan nenää. Hän nosti mekon ja juoksenteli leirissä paljain jaloin antaen varpaiden upota märkään ruskeaan mutaan, joka viilensi jalkoja. Taivas jylisi, salamat välähtelivät ja sade rummutti maata. Khadija nautti, kun pisarat osuivat päähän ja valuivat kapeaa leukaa myöten mekon alle. Oli alkanut barwaaqo-kausi, ja Khadija toivoi että se kestäisi kauan."

Kirjan loppu jää hieman avonaiseksi ja lukija saa tehdä omat päätelmänsä siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Mielestäni kirja oli hyvin lämmin ja avartava kuvaus itselleni tuntemattomasta kulttuurista. Asioita tulisi katsoa paljon laajemmin ja pitää eri kulttuureja rikkautena. Aina voimme oppia uutta, myös kirjan kautta.

- Tea

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Taivaslaulu on Pauliina Rauhalan esikoisteos, joka sai aikaan pitkät varausjonot kirjastoissa. Se on Gummeruksen kaikkien aikojen myydyin esikoisteos. Kirjan aiheet pohjautuvat Rauhalan omasta lestadiolaistaustasta, mutta tarina on täysin fiktiivinen.

Ei voi olla totta, se on paksuna taas, lopettakaa, saatana, jo se sikiäminen, se on luonnotonta ja vastenmielistä.

Kirja kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin elämästä. Heillä on jo 4 lasta ja lisää odotettavissa. Tapahtumat sijoittuvat omille kotikulmilleni pohjois-pohjanmaalle ja keskustelut käydäänkin kirjassa pääasiassa kyseisen alueen murteella. Kirjan tärkeimpiä teemoja ovat uskonnollisuus ja sen aiheuttamat sisäiset ristiriidat niin järjestön kuin yksilönkin tasolla, naiseus ja äitiys, rakkaus ja parisuhde. Tarina seuraa Vilja-äidin ristiriitaisia tuntemuksia lapsikatraan kasvaessa ja voimien pikkuhiljaa loppuessa. Vilja pohtii kysymyksiä, jotka tuntuvat olevan muille yhteisön naisille itsestäänselvyyksiä: Onko naisen osa vain synnyttää ja kasvattaa lapsia? Pitääkö naisen vain jaksaa ja kärsiä osansa kuten muutkin? Mitä muuta naiseus on kuin kantaa lasta sylissään?

Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Rinnalla kulkee Aleksin kertomus, missä hän vuorollaan kertoo omasta menneisyydestään ja parin seurusteluajoista sekä nykyhetkestä; miten hän seuraa vierestä vaimonsa etääntymistä itsestään ja lopulta todellisuudesta. Perhe on yhteisön ja lähipiirin asettamien odotusten puristuksissa; tilanteessa, jossa on laitettava joko oma hyvinvointi vaakalaudalle sopeutumalla yhteisiin normeihin tai noustava niitä vastaan ja otettava vastaan seuraukset. Kirjassa on siis eräänlainen yksilö vs. yhteisö vastakkainasettelu.

Istutaanpa yhdessä keinuun ja mietitään, Vilja sanoi, ja hänen kasvoillaan oli se ilme, jonka nähdessään Aleksin teki mieli istua kaikkein lähimmäs ja kuunnella joka sana kaikkein tarkimmin, ottaa vastaan hyväily paljaalle käsivarrelle ja sormien kosketus ohimolle ja niskaan, mutta hän joutui luovuttamaan paikkansa tarvitsevammille. Puhutaan perhosista vähän lisää, Vilja aloitti, ja lapset hiljenivät hänen lähelleen. Aleksi ei voinut lakata ihmettelemästä, miten yhdestä naisesta vuosi niin suuri lämpö ja lohtu, että jokainen ammollaan itkevä suu vaikeni äkisti, kaikki suurikyynelsilmät löysivät oman pehmeän äidinkehokaistaleen, jota vasten painautua. Hänkin oli kerran tuntenut, kuinka kaikkein suurin pelko oli hetkessä kadonnut ja sen tilalle syntynyt luottamus, joka ei säikähtänyt mitään, eikä sen jälkeen mikään ollut niin kuin ennen. Kuinka onnekkaita heidän lapsensa olivatkaan.

Kirja on monikerroksinen, siinä on monta kertojaa ja kerronnan tyyliä. Päähenkilö Vilja on minä-kertoja, Aleksin tarinaosuudet kerrotaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Se sisältää takaumia ja välissä on blogitekstejä kommentteineen sekä lukuja, joissa kuvaillaan ikään kuin leikkiä: “Nää nuket lähtis nyt seuroihin…” Tekstissä on runsaasti intertekstuaalisuutta, mm. pätkiä lauluista ja virsistä, runoja sekä raamatunjakeita tai osia niistä. Kirjailijan omakin teksti on paikoin lyyristä ja hän käyttää toistoa tehokeinona. Rauhalan tekstissä on hyvin omaperäisiä sanoja sekä jonkin verran metaforia: “Nojaan päätäni olkavarteen, joka on tammen oksa”. Vaikka erilaisia tehokeinoja ja kerrontatapoja on paljon, se ei häiritse lukukokemusta eikä siitä synny levoton vaikutelma, kuten voisi ehkä olettaa. Kaikki on perusteltua ja tarkoituksenmukaista. Mitään ei ole tehty vain muodon tai erikoisuuden tavoittelun vuoksi.

Lestadiolaisuudesta on muutaman vuoden sisään tullut useita julkaisuja, joista suurin osa on dokumentaarisia. Taivaslaulu poikkeaa niistä kerronnaltaan ja lähestyy teemaa yksilön, pienen ihmisen näkökulmasta. Kirjailija ei pyri osoittamaan ketään syyttävällä sormella eikä hänen tavoitteenaan ole mustamaalata kyseistä uskonlahkoa, vaan ennemminkin ohjata lukijaa näiden kysymysten äärelle.

Tässä kirjassa oli jotain minulle tuttua ja turvallista, se vei minut ajoittain omaan lapsuuteeni.

Taivaslaulu on henkeäsalpaavan kaunis ja samalla arkinen: viivasuoria klapipinoja, leivinuunissa paistettua rieskaa, viinimarjamehua, kurahaalareita ja mäntysuovan tuoksuisia räsymattoja. Se on raaka, mutta ei armoton; surullinen, mutta ei lohduton. Uskonnollista aihetta käsitellään kriittisesti, mutta lempeän inhimillisesti; se ei iske terävällä piikillä. Tästä kirjasta ei voi loukkaantua, tähän kirjaan rakastuu.

Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.

M. Minkkinen

Joel Haahtela - Elena

Omistettu yksijalkaiselle arabille, joka lauloi 20. huhtikuuta 2002 Lovre-Rivolin metroasemalla.

Joel Haahtelan, Elena -pienoisromaanissa on päähenkilöinä eläkkeellä oleva mies ja Elena niminen nuori nainen, joka opiskelee yliopistossa. Mies on romaanissa kertojana ja tapahtumat nähdään sekä koetaan hänen silmin. Hän pohtii maailman menoa ja kuvailee mitä näkee ympärillään. Miehen näkökulma vaikuttaa vahvasti teoksen kokonaisuuteen ja sen luomaan tunnelmaan.

Elenan tapahtumat sijoittuvat Eurooppalaiseen kaupunkiin ja siellä olevaan puistoon mistä kirjan tapahtumat saavat alkunsa. Mies jää raitiovaunusta eri pysäkillä kuin yleensä ja kävellessään puiston halki hän näkee kauniin nuoren naisen. Siitä hetkestä ja päivästä lähtien hän palaa samaan puistoon, joka ikinen päivä pakonomaisesti nähdäkseen tämän naisen.

Kesällä mies matkustaa viisi tuntia junalla meren rannalle. Merellä on saari, jonka näkee hyvällä säällä paljain silmin.  Elena on kesän töissä tällä saarella sijaitsevassa hotellissa kerrossiivoojana. Mies seuraa häntä sinne nähdäkseen Elenan jälleen. Tapahtuma maata tai kaupunkia ei kerrota suoraan ja ne lukija saakin itse päätellä.

Kevät on kaiken uuden alku, silloin luonto herää henkiin täynnä elinvoimaa. Kesällä kaikki kukkii, sitä seuraa syksy, jolloin lehdet putoavat ja kuolevat. Se tapahtuu niin luonnon kohdalla kuin ihmisen elämässä. Nuoresta elinvoimaisesta ihmisestä, keväästä kasvaa aikuinen, elämän kesä, kunnes tulee vanhaksi ja saavuttaa taipaleensa syksyn. Se on Elenan aihe, vanheneminen.

Teemoina teoksessa on yksinäisyys, rakkaus, katoaminen ja etsiminen.

Romaanin yksi teemoista; katoaminen ilmenee miehen eräänlaisena kaipauksena omaa mennyttä ja kadotettua nuoruutta, elinvoimaisuutta kohtaan. Elenasta puolestaan hän etsii edesmennyttä vaimoaan, nuorta rakkauttaan ja rakastettuaan. Miehellä on vain rutiinit ja yksinäisyys ne teemat kulkevat mukana romaanin halki.

Elena oli mukava, kiinnostava ja raikas tuttavuus. Siinä on puristettu tiiviiseen muotoon paljon asioita ja ajatuksia.

Elena -pienoisromaani oli ilmestymisvuotenaan, 2003 Finlandia-ehdokkaana.

Joel Haahtela on ammatiltaan lääkäri ja Elena on hänen neljäs teoksensa, esikoinen on nimeltään: Kaksi kertaa kadonnut (1999).

Laura L.