Muovimaailma
Monikulttuurisuutta
ja postmodernia aikakautta on Suomessa usein seurattu
panssari-ikkunoiden takaa. Slovakialainen Alexandra Salmela osoittaa
esikoisellaan että lasi ei ole ilmatiivistä ja ulkomaailman on yhä
mahdollista tavoittaa meidät, olkoonkin sitten irvistyksenä.
Salmelan
esikoisromaani 27 eli Kuolema tekee taiteilijan
kuvaa elämässään epäonnistuvan 27-vuotiaan Angien pyrkimyksiä
luoda kuolematonta taidetta, mihin kuuluu olennaisena osana
suunnitelma omasta kuolemasta iässä, jossa on yhä mahdollista
jättää jälkeensä kaunis ruumis. Romaanin
juoni on sinänsä mitätön ja nopeasti luonnehdittu: Angie ajautuu
päähänpiston kautta suomalaiselle maaseudulle jossa yrittää
kirjoittaa suurta kirjaansa ahdistavan arkisessa suomalaisperheessä
ennen kuin täyttää 28. Tälle tarinantyngälle antavat merkityksiä
teoksen tekniset ratkaisut, ennen muuta sen moniääninen kerronta.
Kirjassa
on yhteensä kuusi kertojaa, neljä enemmän ja kaksi vähemmän
tärkeää. Ensimmäiseen joukkoon kuuluvat Angien lisäksi Opel
Astra – henkilöauto, kissa Kassandra ja pehmolelu Herra Possu.
Äänen antaminen puhekyvyttömille kertojille ei ehkä sinänsä ole
uusi ratkaisu, mutta Salmela onnistuu antamaan keinotekoiselle
kuorolleen temaattisen oikeutuksen. Kirjan tapahtumat eivät
nimittäin etene onnistumisten sen enempää kuin katastrofienkaan
kautta. Yhä uudestaan Angie aloittaa kirjoittamaan kuolematonta
teostaan mutta häntä ympäröivä arki on niin sanomattoman ankeaa,
ettei siitä voida luoda mitään elävää. Romantiikan ajan myytti
kirjailijan geniuksesta, nerouden hengestä joka kohottaa tavallisen
kuolemattomaan, on näin kulunut loppuunsa. Samanlainen entropia
liittyy teoksen tapahtumiin: rappioromantiikkaa ihannoiva Angie
yrittää nautinnoilla nousta ylös ankeudesta mutta romahtaa (tai
pikemminkin lysähtää) yhä uudestaan ja uudestaan, kokematta sen
enempää inspiraatiota kuin mitään kiinnostavaakaan. Angie itse on
ironian läpitunkema hahmo ja hänen mielikuviensa villin
piittamatonta olemassaoloa rahoittaa milloin sosiaalituki, milloin
sukulaiset.
Samanlainen
irvistys nykyihmiselle välittyy kolmen muun kertojan kautta. Angien
isäntäperhe ei ole päässyt porvarillisessa elämässään yhtään
pidemmälle kuin taiteilijavieraansa. Kopioidut ympäristöt ja
tuotteet antavat mustan ironisen taustan perheen kierrätystä
koskeville ajatuksille. Hysteerisen, aivottoman myönteinen Herra
Possu ja tarkka, hengettömän kuiva Opel Astra ovat osuvia
kertojanääniä kuvaamaan aikakautta joka on niin tympeä ettei se
kykene herättämään enää edes kauhua. Tuhoa
ennakoi musta kissa Kassandra inhon läpäisemine kuvauksineen
ihmiselämästä, joskin Kassandrakaan ei pakene teoksen kaiken
kyseenalaistavaa ironiaa.
Tekstilajit
vaihtuvat tiuhaan ja niissä käydään läpi useita perinteisiä
suomalaisia kerrontatapoja maalailevasta kotiseutukuvauksesta
tuttuun, mustaan inhorealismiin. Kirjailija ottaa tyylejä käyttöönsä
yksi kerrallaan vain hylätäkseen ne tyhjinä hetkeä myöhemmin.
Kaikki on kulunut loppuun,
kirjailija tuntuu sanovan. Ihmisillä
ei ole mitään sanottavaa sen enempää sähköposteissa kuin
keskusteluissakaan, eikä
tyhjä tarinakaan kulje päätökseensä vaan pikemminkin vain
epäonnistuu jatkumaan.
Näin
kylmän nihilistinen näkemys nykyarjesta olisi varmaankin
lukukelvoton ellei kirjailija sittenkin tuntuisi uskovan edes
johonkin: kirjoitettuun sanaan. Huumori ja teknisiin kokeiluihin
sisältyvä luova voima tekevät 27:stä
elävän teoksen. Se on romaani joka kutsuu ajattelemaan, olemaan
samaa mieltä kirjailijan näyn kanssa tai sitten väittämään sitä
vastaan, viemään ajatuksensa uusiin suuntiin. Hyvää oloa tai
inhimillistä lämpöä romaanin sivuilta on turha etsiä, sillä
27 on enemmän
aivoilla kuin sielulla kirjoitettu teos. Sen haasteeseen on kuitenkin syytä
tarttua. Itse en tiennyt kirjaa aloittaessani mitä odottaa enkä sen
luettuami voi sanoa virkistyneeni tai ilahtuneeni - tai olevani
kirjailijan elämännäkemyksen kanssa samaa mieltä. Sen
sijaan sain aivoilleni tulkittavaa ja haasteita.
27 on mielenkiintoinen
postmodernien ajatusten ja kirjallisten tekniikoiden esittely, meidän
lumenpeittämissä oloissamme suorastaan eksoottinen poikkeus.
Antti Lepistö
