Debbie Macomber, Karpaloniementie 44 

(suom. 2011, uusi painos 2022)

Rakkautta ja lämpöä pikku kaupungissa

Haluaisitko lukea monen ihmisen tarinaa yksissä kansissa? Se onnistuu, lukemalla Debbie Macomberin kirja Karpaloniementie 44. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin pieneen kaupunkiin nimeltä Cendar Cove. Teos kuuluu kirjasarjaan (Cendar Cove), mutta minusta osat voi lukea nurin kurisessa järjestyksessä. Suht hyvin pääsee sisälle henkilöhahmoihin, koska kirjasta löytyy henkilöhahmojen listaus kirjan alusta.

Kirjan tapahtumat lähtevät siitä, että Bob ja Peggy Beldon ovat toipumassa heidän majatalossaan tapahtuneesta epäilyttävästä kuolemantapauksesta. Kuollut henkilö osoittautui Bobin asetoveriksi Vietnamin sodan ajalta. Bobin kuolleen asetoverin arka tytär Hannah muuttaa asumaan heidän luokseen majataloon. Kaupungin yksityisetsivä Roy ryhtyy selvittämään Hannahin isän kuolemaa. Lisää jännitystä tuo, se että Roy saa salaperäisiä uhkausviestejä: ”Menneisyydelle on tapana tavoittaa nykyisyys”.

Turtola (2019) kirjoittaa, että romantiikka on tarinoiden henkilöhahmojen elämässä vain yksi osa-alue. Monissa rakkausromaaneissa on nykyään mukana esimerkiksi yhteiskunnallisia ja inhimillisiä ilmiöitä (Turtola, 2019). Vaikka teoksessa etsitään rakkautta sekä ylläpidetään rakkaussuhteita jännityksen lomassa, kirjassa on sen lisäksi inhimillisiä ilmiöitä, esimerkiksi onko kirjan yksi hahmoista valmis tulemaan uudemman kerran isäksi? Voiko keskenmenosta selviytyä? Tai välttyykö yksi hahmoista joutumasta vankilaan? Nämä kaikki selviää teille, jos luette tämän teoksen.

“Olivia ja Jack eivät uskoneet vankilatuomion olevan kovin todennäköinen, mutta Charlotte oli kuullut huhuja tuomari Robsonista. Tämä noudatti lainkirjainta tiukemmin kuin Olivia ja teki mielellään roistoista varoittavia esimerkkejä.”

Tämä kirja ansaitsee tulla luetuksi, koska kirja oli hyvin mukaansa tempaava ja lyhyet luvut nopeuttivat kirjan lukua. Minusta tämä teos tai ylipäätään tämä kirjasarja ei ole kovin tunnettu, mutta sarja ansaitsisi saada enemmän huomiota. Tarkennuksena tähän en muita kirjoja kyseiseltä kirjailijalta lukenut. Kirja sopii sinulle, jos pidät romantiikasta, jossa on jännitystä mukana. Vaikka teosta ei olla luokiteltu romanttiseksi jännityskirjallisuudeksi. Minusta teos voisi olla hyvin romanttista jännityskirjallisuutta, koska siitä löytyy siihen alagenreen liittyviä elementtejä esimerkiksi romantiikkaa, kuolema, uhkauksia sekä jännittynyttä tunnelmaa jne. Jos kiinnostuitte lukemaan kirjan ja haluaisitte lukea lisää heistä, teidän onneksenne sille on olemassa jatkoa. Henkilöhahmojen tarina jatkuu teoksessa Satamakatu 50. Itse aion lukea tuon kyseisen teoksen.

Teksti ja kuva Elina Pöyhönen

 

Lähde

Turtola, K. (1.5.2019). Romanttinen kirja muuttuu: ennen päähenkilö oli neitseellinen nuori nainen, nyt naiset menestyvät ja mies tulee plussana kaiken päälle. Yle.fi https://yle.fi/a/3-10746824

Grady Hendrix, Horrorstör (2014)

Tervetuloa Orskiin! 

Oletko koskaan astunut huonekaluliikkeeseen etsiäksesi kotiisi huonekaluja, mutta ulostietä labyrintistä ei ole. Kaikki mallihuoneet alkavat näyttää samalta. Kävelinkö jo tuon makuuhuoneen ohitse? Kenen lapsi huutaa käytävän päässä? Pysähdyt syömään kahvilaan, mutta istumassa pöydässä on epämääräinen läntti keskellä pöytää ja alipalkatut työntekijät eivät jaksa auttaa ja haluavat vain itsekin pois sokkeloisesta labyrintistä, johon ovat jääneet jumiin. Grady Hendrixsin Horrorstörin napatessasi käsiisi pääset kokemaan huonekaluliikkeen kauhut omasta kodistasi. 

Kirjan päähenkilö Amy on Orskin työntekijä, joka on halpa kopio Ikeasta. Huonekaluliike on joutunut ilkivallan kohteeksi öisin ja Amyn pomo Basil pyytää Amya ja toista työntekijää hänen kanssaan yövuoroon selvittääkseen, kuka aiheuttaa ongelmia. Amy tarvitsee kipeästi rahaa, joten hän suostuu viettämään yön Orskissa. Mitä liikkeen työntekijät löytävät kaupasta on paljon synkempää kuin he odottivat, eivätkä kaikki selviä yön ylitse.

Baileyn (1999, s. 130–132) mukaan kummitustalot (haunted house) kauhukirjallisuudessa ovat löytäneet juurensa goottilaisesta kauhusta. Kummitustalo-alagenressä kummittelu ja yliluonnolliset tapahtumat keskittyvät tietyn rakennuksen sisälle, eli kummitustaloon. Hendrixin teoksessa esiintyy tyypillisiä piirteitä paranormaalista kauhusta sekä kummitustalosta, mutta hän on uudistanut tapahtumien sijainnin huonekaluliikkeeseen sekä modernisoinut ja nykyaikaistanut genreä. Tyypillisesti kummitustalo-genressä hahmot selvittävät samalla, mikä kummittelee rakennuksessa ja samalla tavalla Horrorstörin kirjan henkilöille selviää Orskin sijaitsevan vanhan vankilan päällä, jossa vanginvartijat kohtelivat vankeja huonosti. Hendrix on onnistunut yhdistämään taitavasti genren tyypillisiä piirteitä, mutta samalla myös uudistanut kummitustaloideaa näkökulmalla, joka on hyvin huumorinen.

Grady Hendrixin Horrorstör yhdistää erinomaisesti kauhun tunnelmaa sekä huumoria. Kirjassa esiintyy paljon satiiria ja huumoria, joka käsittelee mm. amerikkalaista kulutuskulttuuria sekä isojen yritysten asenteita työntekijöitään kohtaan. Teos on selvä parodia Ikea-liikkeestä ja heti alkuun kiinnitin huomiota kirjan ulkoasuun. Kirja muistuttaa malliltaan Ikea-luetteloa, se on samankokoinen ja -mallinen. Kirjasta löytyy kuvitteellinen kartta myymälästä, sekä kappaleiden välillä on mainoksia huonekaluista. Huonekalujen mainoksista tulee kirjan edetessä myös uhkaavampia ja synkempiä. Alussa mainoksissa esiintyvät huonekalut ovat normaaleja pöytiä ja hyllyjä, mutta loppua kohti mainostetaan kidutuslaitteiksi peitettyjä huonekaluja yhä iloisella tavalla. Kirjan alkuosa on kevytmielinen ja huumorinen tarina huonekalukaupan kauhuista ja hahmoista, jotka ovat joutuneet oravanpyörään jumiin. Toinen osa muuttuu veriseksi, kun pahuus ilmenee. Lähde kirjan matkassa tekemään omat huonekaluostoksesi Orskissa ja ehkä pääset labyrintistä pois elävänä.

Teksti ja kuva Karoliina Huuskonen

Lähteet

Bailey, D. (1999). American Nightmares: The Haunted House Formula in American Popular Fiction. University of Wisconsin Press.

 

Piia Leino, Aarteidesi aikakirjat (2022) 

Miltä se oikein tuntuisi, jos olisi mahdollista matkustaa toisen ihmisen pään sisälle, hänen henkilökohtaisiin muistoihinsa? Tällaista matkailua Piia Leinon Aarteidesi aikakirjat -teoksen päähenkilö päättää kokeilla. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 100 vuoden päähän tulevaisuuteen, 2120-luvulle. Menneisyydessä, 2020-luvulla, varakkaat ihmiset ovat jäädyttäneet kehonsa odottamaan aikaa, jolloin teknologia on kehittynyt niin pitkälle, että heidät voidaan herättää henkiin. Näin he voivat pidentää elämänsä elinkaarta huomattavasti. Vielä 2120-luvulla kokonaisen henkilön herättäminen henkiin ei onnistu, mutta kryoniikka-yritys on tehnyt syväjäädytettyjen ihmisten muistoissa seikkailemisesta bisnestä ja viihdettä.

Kirjan päähenkilönä on yksin asuva Oula. Hän asuu kevytyhteisössä, jossa omaisuuden määrä on rajallinen, ja kaikkien asunnot identtisiä. Oulan haaveena on muuttaa ylelliseen Pandoran syväyhteisöön, jonka etuja ovat puhtaampi ilmakehä, lukuisat vapaa-ajan aktiviteetit ja rennon sosiaalinen elämäntyyli. Unelmansa toteuttamiseen hän tarvitsisi kuitenkin lisätuloja, ja päättää hankkia niitä kokeilemalla mielikonetta. Hän aloittaa seikkailun 100 vuotta sitten kuolleen miljonäärin, Raphael Elon, muistoissa. Mielikoneen käyttö on kallista, mutta Oulaa houkuttelee rikkaan Raphaelin piilottama aarre, jonka tulisi olla jossain Oulan kotikaupungin seuduilla. Muistoja louhiessaan Oula tutustuu Raphaeliin ihmisenä ja hänen läheisiinsä. Lopulta hän kaipaa jatkuvasti takaisin Raphaelin jännittävään maailmaan, jossa muistot ovat täynnä tunteita, joita Oulan yksinkertaisesta elämästä puuttuu.

Välillä kirjan teemoissa hypätään suoraan syvään päätyyn, ja teksti nostattaa lukijan mieleen syvällisiä kysymyksiä. Mistä hyvä elämä koostuu? Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Miltä oma elämäni ja muistoni näyttäisivät, jos joku päättäisi niitä louhia? Onko omissa muistoissa päämäärättömästi seilaaminen kuolemaakin kauheampaa?

Olisin ehkä toivonut tällaista syvällisyyttä lisääkin, koska se oli mielestäni kirjan parasta antia. Vaikka kirja on muun tieteiskirjallisuuden joukossa suhteellisen lyhyt teos (268 sivua), on sen sivuille mahdutettu huiman paljon erilaisia mielenkiintoisia mutta osittain myös hauskoja ajatuksia siitä, minkälainen tulevaisuus saattaisi olla.  Erilaiset mielikuvitukselliset keksinnöt (ruokatulostimet, väriä vaihtavat vaatteet, robottitarjoilijat) loivat maailmasta melko futuristisen mielikuvan. Joka tapauksessa pidin kirjan näkemystä tulevaisuudesta mielenkiintoisena.

Kiinnostavaa oli myös se, miten tulevaisuuden ihmiset näkevät 2020-luvun ihmiset. 2020-luvulle matkustaessaan Oula kummastelee mm. kulutuskulttuuria, vaatteiden huonoa laatua, ja kännykän tuijottamista. Kuvitteellisessa tulevaisuudessa monia asia on muuttunut: ihmiset pyrkivät kestävään elämäntyyliin, eivät syö lihaa, ja arvostavat omaa aikaa kiireisen työkulttuurin sijaan. Teknologia on ihmisen apuna joka puolella, niin hyvässä kuin pahassa.  Ihmiskunta on onnistunut selättämään ilmastonmuutoksen ja suurkulutuksen aiheuttamat ongelmat. Meret on tehopuhdistettu muovista, ja kuluttamiselle on asetettu tiukkoja rajoituksia.

Tieteiskirjallisuus / science fiction on kaunokirjallisuuden genre, joka pohjautuu tieteen ja tekniikan todellisiin tai kuviteltuihin saavutuksiin, ja kuvaa usein vaihtoehtoisia, potentiaalisia maailmoja (Tieteen termipankki, 2016). Scifi-romaanit voivat sisältää seikkailullisten piirteiden lisäksi esim. ihmisluonnon ja yhteiskunnan kritiikkiä. Sanoisin, että Aarteidesi aikakirjat osuu tähän määritelmään juuri sopivasti, ja sitä voisi mielestäni kutsua tieteiskirjallisuuden genreen kuuluvaksi teokseksi. Omasta kokemuksestani scifi-kirjallisuuden maailmat ovat useimmiten dystopian puolelle kallistuvia, kun taas tämän teoksen maailma on enemmän utopia, vaikka toki siitäkin varjopuolensa löytyy. Lisäksi kirja erottuu sillä, että siinä keskitytään maailman ja keksintöjen kuvailemisen sijaan enemmän henkilöiden ajatuksiin, havaintoihin ja kokemuksiin.

Mielestäni kirja parani loppua kohden, kun Oulan matka Raphaelin muistoissa sai yllättävän ja jännittävän käänteen. Kirja käsittelee monia kiinnostavia teemoja, mutta Oulan maailmaa ja persoonallisuutta olisi mielestäni voitu kuvailla hieman enemmän, ja toisaalta pieni ripaus lisää jännitystä ei olisi myöskään haitannut. Suosittelisin kirjaa kaikille, jotka pitävät scifistä, ja jotka haluavat lukea jotain helppolukuista, mutta ajatuksia herättävää.

Teksti ja kuva Iida Korkiakoski

 

Lähteet

Leino, P. (2022). Aarteidesi aikakirjat. S&S.

Tieteen termipankki. (15.2.2016). Tieteiskirjallisuus. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:tieteiskirjallisuus

 

 

Michael Crichton: Dinosauruspuisto (1990)

Aurinkomatka Karibialle hirmuliskojen keskelle

Miltä tuntuisi katsella tyrannosaurusta suoraan silmiin tai nähdä triceratopsin yli metrin pituiset sarvet ilmestyvän nurkan takaa? Dinosauruspuisto antaa näihin vastauksen. Maailmassa, jossa geeniteknologia on kehittynyt valtavaa vauhtia ja missä mitään sääntöjä tätä uutta teknologiaa varten ei ole vielä säädetty, on yksi rikas amerikkalainen, John Hammond, päättänyt herättää menneisyyden eloon. Kaikki ei kumminkaan mene saarella suunnitelmien mukaan ja menneisyys ja nykyaika ottavat yhteen. Kirjassa seurataan Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja muiden selviytymistä dinosauruspuistossa. ”Mutta elämä löytää tien.” -Ian Malcolm

Moni on varmasti nähnyt yhdeksänkymmentä luvun hittileffan Jurassic Parkin. Huvipuisto, missä menneisyydestä tuodut dinosaurukset ovat puiston vetonaula. Harvempi kumminkaan tietää sen perustuvan saman nimiseen kirjaan ja vielä harvempi on lukenut tämän kirjan. Elokuva on lähes syrjäyttänyt alkuperäisen teoksen ja siksi suosittelisinkin kaikkia, ketä aihe kiinnostaa, lukemaan kirjan.

Kirja pyrkii olemaan hyvin tarkka dinosaurusten kuvailussaan ja onnistuukin siinä. Crichton kiittääkin lopussa monia paleontologeja keiden töitä hän on käyttänyt apunaan kirjaa kirjoittaessaan. Tiede kehittyy ja oma tietämyksemme on myös kehittynyt. Kirjan dinoja ei pidä tarkastella nykypäivän standardien mukaan, vaan 1990 luvun läpi. Kumminkin suurin virhe minkä kirja tekee, on velociraptorit. Ne eivät ole oikeasti ihmisen kokoisia ja satoja kiloja painavia kuten kirjassa, vaan pieniä, noin 45 kg painavia, polvenkorkuisia vipeltäjiä (britannica, 2022). Kirja ja elokuva ovat kumminkin jättänyt psyykeemme pysyvän kuvan isosta velociraptorista. Crichton on ovelasti kirjoittanut itselleen porsaanreiän dinojen tarkkuudelle ja epätarkkuudelle. Dinosaurukset ovat ihmisen luomia ja siispä niissä voi olla virheitä. 

Tieteiskirjoissa on tyypillisesti jokin tekniikan saavutus isossa osassa, minkä ympärille juoni rakentuu. Mukana voi olla myös kritiikkiä tätä saavutusta kohtaan. (Kirjasampo, i.a.). Dinosauruspuisto onkin tyypillinen genrensä edustaja näiltä osin ja tarjoaa vaihtoehtoisen todellisuuden omamme rinnalle. Kirjassa geeniteknologian kritiikki on iso vastapaino scifille. Yksi hahmoista, Ian Malcolm, on käytännössä ääni tälle kritiikille. Voiko ihminen tuoda sukupuuttoon kuollutta eläintä takaisin luontoon ja mitkä ovat sen seuraamukset? Voidaanko teknologialla valvoa ja hallita kaikkea vai löytääkö elämä niin sanotusti tien? Kirja tulee mielestäni siihen tulokseen, että ihminen ei voi leikkiä jumalaa. Ja jos ihminen kumminkin sitä yrittää, asiat eivät koskaan tule menemään siten, miten on kuviteltu.

Mikä on tieteen tarkoitus? Kirjassa kaiken takana oli ihmisen ahneus. Kannattaako tiedettä tehdä myöskään vain tieteen vuoksi? Tiede on myös auttanut ihmisiä, joten ei kaikkea kehitystä voi heittää roskiin. Eikä kirja sitä ehdotakaan, mutta kysyy mielestäni kysymyksen: nyky-yhteiskunta on hyvin tieteellinen. Tiede on melkein korvannut uskonnon. Tiede ei kumminkaan anna ohjeita, miten toimia, se ei kerro, mikä on moraalisesti tai eettisesti oikein. Tätä voi sitten jokainen itse miettiä. Yhtyykö Malcolmin kritiikkiin vaiko sivuuttaa sen kuten Hammond.

Kirja oli todella mielenkiintoinen ja nautin sen lukemisesta. Kova scifi, dinosaurukset ja filosofia olivat kirjassa päällimmäisinä teemoina. Jännitys ja hahmot seurasivat sitten perässä. Eli jännittävä scifi seikkailu Costa Rican saarella. Ihmissuhteita ja tunteita pitää etsiä muualta. Kirja myös herätti ajatuksia nykyisistä eläintarhoista. Onko oikein pitää villieläimiä lukittuna meidän omaksi huviksemme?

Teksti ja kuva Leevi Hämäläinen

Lähteet

Britannica. (12.22.2022). Velociraptor. https://www.britannica.com/animal/Velociraptor

Kirjasampo. (i.a.). Tieteiskirjallisuus. https://www.kirjasampo.fi/fi/genre/tieteiskirjallisuus

 Naomi Alderman, The Power (2016)

Valtakamppailu uudesta tulevaisuudesta

Se alkaa tytöistä. Tytöt ympäri maailmaa saavat huomata omaavansa uudenlaisen voiman. He pystyvät antamaan käsillään sähköiskuja, aiheuttamaan tuskallista kipua ja pahimmillaan jopa kuoleman. Miehet sitä vastoin joutuvat toteamaan, että heidän vaalimansa valta on karkaamassa heidän käsistään. Naisten hetki on käsillä, mutta mihin se johtaa.

Voimasuhteiden muuttuminen patriarkaalisesta matriarkaaliseksi on suuressa roolissa Naomi Alderman dystooppisessa tieteistrillerissä The Power (2016). Kirjan voi löytää myös suomeksi Gummeruksen kustantamana ja Marianna Kurton suomentamana nimellä Voima (2019). Kirja löytyi minun kirjahyllystäni englanninkielisenä, joten päädyin lukemaan sen alkuperäisellä kielellä.

Kirjassa seurataan trillerimäisen tiheään tapaan useasta näkökulmasta yhteiskunnan vaiheita aina voimien esiintulosta väistämättömältä tuntuvaan katastrofiin saakka. Tutustumme lähemmin Roxyyn nuoreen lontoolaisen mafiapomon tyttäreen, joka kirjan alussa joutuu näkemään äitinsä murhan. Allieen, josta voimiensa avulla tulee ihmeitä toteuttava ”Mother Eve”. Margot taas on amerikkalainen poliitikko, josta tulee suuri tyttöjen voimien hyödyntämisen puolestapuhuja. Tunde sitä vastoin on tukalassa asemassa, hän on miestoimittaja, joka matkaa pitkin maailmaa voiman heräämisen seurauksia ikuistaen.

” She thinks, as she drops down the trellis and crosses the back lawn, that maybe she should have tried to filch a knife from the kitchen before she left. But then she remembers – and the thought makes her laugh – that aside from cutting her dinner she really has no need for a knife, no need at all.“

Tieteiskirjallisuus on kautta aikojen nähty hyvin miesvaltaisena ja miesnäkökulmasta kirjoitettuna genrenä. Scifi on koettu myös ajoittain naisvihamielisenä, koska heidät kovin usein esitettiin tietyn kaavan mukaan ei niin edustavassa valossa. 1960-luvulla feministinen scifi ja sen pioneerit astuivat politisoimaan kirjallisuuskenttää. (Soikkeli, 2015, s. 102─103.) Voima on kuitenkin ennen kaikkea feminististä tieteiskirjallisuutta ja ehkä tarkemmin spekulatiivista fiktiota.

Mitä sitten viime vuosikymmenien aikana suosioon noussut feministinen scifi on? Feministinen tieteiskirjallisuus on spekulatiivinen genre, joka käsittelee mielikuvituksellisesti feminismille tärkeitä asioita ja ilmentää niitä kirjallisin keinoin. Se paljastaa patriarkaalisen yhteiskunnan epäkohtia ja mekanismeja sen ylläpitämiseen. Se tuo samalla esiin myös naisten syrjintää. Feministiset tieteiskirjailijat voivat käyttää dystopiaa käydessään eräänlaista vuoropuhelua feministisen filosofian kanssa, ja samalla he kommentoivat naisten tilannetta nyky-yhteiskunnassa. (Gilarek, 2015 s. 34.) Kirjassa ei siis tapahdu miehille mitään sellaista mitä ei naisille tässä yhteiskunnassa tälläkin hetkellä tapahdu. Harvemmin kuitenkaan feministisessä spekulatiivisessa fiktiossakaan valtasuhteita käännetään näin radikaalisti päälaelleen. The Power nousikin otsikoihin juuri tämän radikaalin maailman takia ilmestyessään vuonna 2016. Kirja on kiinnostava myös siksi, koska se ei ala dystooppisesti vaan tulee vähitellen selväksi, että näin tulee käymään. 

Voimaan kannattaa tarttua jokaisen tieteiskirjallisuuden ja erityisesti dystopiakirjallisuuden fanin. Se herättää lukijassa paljon erilaisia tunteita aina ihmetyksestä raivoon ja jotkin kirjan kohdat saivat minut harkitsemaan myös lukemisen lopettamista. Kirjalla on kuitenkin myös sanoma ja se saakin lukijan miettimään – miksi ihmiset käyttävät aina valtaa väärin? Kirjasta on tehty myös TV-sarja, jota voi katsoa Amazon Primeltä maaliskuusta 2023 alkaen. Voisi olla mielenkiintoista nähdä kuinka kirjan maailma on saatu visualisoitua.

Teksti ja kuva: Roosa-Maria Tarkiainen

Lähteet

Aderman, N. (2017). The Power. Penguin Books.

Gilarek, A. (2015). The temporal displacement of utopia and dystopia in feminist speculative fiction. Explorations (Opole), 3(3), 34–46. http://explorations.uni.opole.pl/wp-content/uploads/GilarekAnnaText_Lit_Final.pdf

Soikkeli, M. (2015). Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Avain.