Ben Aaronovitch Rivers of London 

Kirjallisuuden eri genret eivät ole kiveen hakattuja – yksittäisen genren sisällä voi leikitellä sen piirteillä niin paljon kuin huvittaa, piirteitä voi lainata muista genreistä vapaasti. Genrejä voi myös yhdistellä. Tuttuja yhdistelmiä ovat esimerkiksi kauhu ja dekkari (mistä muodostunee trilleri) tai historiallinen ja romantiikka. Mutta entäs genret, jota ei usein tule nähtyä yhdessä? Tämän vuoksi ihastuin Ben Aaronovitchin Rivers of London –sarjaan, joka yhdistää saumattomasti nykyaikaisen poliisiromaanin sekä klassisen velhoja ja henkiolentoja vilisevän fantasian.

Rivers of London on ensimmäinen kirja sarjassa, joka keskittyy nimensä mukaisesti Lontooseen ja jokiin, sekä jokia hallinnoiviin (tai ne ruumiillistaviin) henkiolentoihin. Samalla kirjasarjan päähenkilö, nuori konstaapeli Peter Grant, ratkoo yhä kummallisempia ja fantastisempia rikoksia, haastatellen silminnäkijänä ollutta haamua ja tuhoten kellarissa päivänvalolta piilossa olevia vampyyreitä. Päähenkilönä Peter on sympaattinen ja pidettävä, ja hyvin samaistuttava - eihän hänkään osannut odottaa joutuvansa oikean velhon oppipojaksi!

En tykästynyt sarjaan pelkästään mukavan päähenkilön, kirjavan hahmokaartin ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi (kirjailija Aaronovitch on kynäillyt myös yhden Doctor Who –sarjan mieleenpainuneimmista jaksoista), erityisesti ihastuin juuri sarjan tapaan leikitellä genrejen kanssa. Paitsi se, että kirja edustaa sekä poliisikirjallisuutta että fantasiaa, on fantasiakin päivitetty nykyaikaan eikä ole jäänyt keskiaikaisiin linnantorneihin lohikäärmeineen. Moderni tapa käsitellä vanhaa tuttua on virkeä tuulahdus ainakin minulle, jonka kosketus fantasiaan on – kuten varmasti monen muunkin ikäiseni - pääosin Harry Potterin tasolla.

Vaikka jotkut kuvailevatkin eri genreillä leikittelyä “maustamiseksi” (Ehrenkranz 2009), mansikan kuorruttamiseksi suklaalla, Rivers of Londonin tyyli on pikemminkin kahden ruokalajin yhdistäminen joksikin aivan uudeksi. Yhdistelmä on virkistävä, eikä tunnu laisinkaan päälleliimatulta tai pakotetulta, vaan genret sulautuvat yhteen ilman ristiriitoja. Itseäni kirjan lukeminen on houkutellut pohtimaan muitakin kombinaatioita, mitä ei ennen tullut ajatelleeksi tai harkinneeksi – miten toimisi perinteinen fantasia luutineen ja loitsukirjoineen nykyisen fantasian kanssa? Tai romanttinen tarina dystooppisessa maailmassa?

Rivers of London-sarjaa on tällä hetkellä seitsemän osaa, joita ei ikävä kyllä ole ainakaan tähän mennessä käännetty suomeksi. Sarjasta on tehty myös sarjakuvaversioita.

 

Lähde: Ehrenkranz, P. 2009. Mixing it up: writing across genres. [Verkkoartikkeli]. Writing World. [Viitattu 18.3.2021]. Saatavilla: https://www.writing-world.com/fiction/crossgenre.shtml

Teksti ja kuva Aino Hautio

 POLYAMORISET LESBOVAMPYYRIT UUDISTAMASSA YA-KIRJALLISUUTTA

”Ai niin, kerran Susie oli myös kätevästi unohtanut sen puistoon, missä olin sitten joutunut riitelemään jonkun hygieniarajoitteisen pummin kanssa sen omistussuhteista (epäilen tänäkin päivänä, että tyyppi oli kaidalta tieltä pulloon luiskahtanut juristi, sen verran pätevää argumenttia) ja vielä heittämään muutaman euron väliä OMASTA TAKISTANI.”

Sydän kylmänä, s. 6

Sari Luhtasen Isadella -trilogian ensimmäinen osa, Sydän kylmänä (2019), on n.187 sivua pitkä nuorten aikuisten kirja, jonka halusin nostaa esille tärkeästä syystä: Polyamoristen ihmisten representaation takia. Kirjan päähenkilön, Isadellan, kaikki kolme äitiä elävät polyamorisessa suhteessa ja kivan lisätwistin kirjaan tuo myös se, että äidit ovat vampyyreja. Kirja siis paitsi käsittelee ihastumista, ystävyyssuhteita, itsensä ja oman identiteetin löytämistä, mutta myös seksuaalivähemmistöjä ja valitettavan vähän suomalaisesta kirjallisuudesta löytyvää polyamoriaa. Tässä kirjaesittelyssä kerron paitsi päähenkilöstä ja kirjasta itsestään, mutta etenkin päähenkilön äitien representaatiosta.  Lisäksi kerron enemmän tai vähemmän hyvillä perusteluilla, miksi kannattaa tarttua tähän kirjaan – luitpa normaalisti YA-kirjallisuudesta tai et.

Totta kai, kun kerran aiheessa ollaan, ajattelin avata polyamoriaa vähän siltä varalta, että lukijoiden joukossa on joku, joka ei ole tuttu termin kanssa. Polyamoria siis juontaa nimensä kreikan ja latinan kielen sanoista ”poly” (=usea) ja ”amor” (=rakkaus), joka tekee sananmukaisesti polyamorian käännöksen ”useaksi rakkaudeksi” (Polyamoria, [viitattu 11.3.2021]). On hyvä tietää, että polyamorinen ihminen ei välttämättä automaattisesti kuulu seksuaalivähemmistöön, vaan myös esimerkiksi heteroseksuaalit voivat olla polyamorisia. Vaikka polyamoria-terminä painottaa romanttisuutta, polyamorinen ihminen voi kuitenkin olla esimerkiksi aseksuaali (Polyamoria, [viitattu 11.3.2021]).

Haluaisin aloittaa tämän kirjan esittelyn kertomalla siitä, mistä kirjassa on kyse ja millaisia kirjan vampyyrit ovat. YA-kirjallisuudelle uskollisesti kirja kertoo teinitytöstä, Isadellasta, joka on tottunut pitämään matalaa profiilia ja välttelemään ihmiskontakteja – lähinnä sen takia, ettei hänen vanhempiensa salaisuus paljastuisi, mutta myös siksi, että he muuttavat usein ja Isadella on todennut helpommaksi olla tutustumatta keneenkään. Maailma ei siis tiedä vampyyreista tässä kirjassa, toisin kuin esimerkiksi Sookie Stackhouse -kirjasarjassa. Uudessa koulussa kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun Isadella tapaa kaksi ihmistä, jotka luikertelevat hänen elämäänsä kuin huomaamatta. Myös Isadellan suhde kaikkiin äiteihinsä on viileä ja tuo omaa jännitettä kirjan juoneen. Viileät välit johtuvat osaltaan siitä, että kukaan äideistä ei ole suostunut kertomaan, kuka heistä kolmesta on Isadellan biologinen äiti. Isadella ei myöskään kutsu ketään äideistään äidiksi, vaan käyttää etunimiä.

Vampyyrit Sydän kylmänä -kirjassa ovat erilaisia, kuten kaikki vampyyrit kirjallisuudessa ja elokuvissa/TV-sarjoissa. Voisi melkein sanoa, että kahta täysin identtistä vampyyrikertomusta ei ole. Jokainen kirjoittaja luo omat piirteensä vampyyreille ja toteuttaa omaa näkemystään vampyyreista. Esimerkiksi kansanperinteen vampyyrit eivät omanneet kulmahampaita ja vampyyriksi muuttuminen oli kirous, joka langetettiin esimerkiksi pimeän taian harrastajille, punatukkaisille ja itsemurhan tehneille (Kuisma 2011). Sydän kylmänä -kirjan vampyyrit kestävät päivänvaloa, vaikka suosivat pimeyttä ja ainoa asia, mitä he juovat on veri, mutta syövät kuitenkin lihaa (Luhtanen 2019, 31-33). Tässä poiketaan esimerkiksi Twilight -saagan vampyyreista, jotka reagoivat päivänvaloon kimaltelemalla, ja elävät pelkällä verellä. Myös Sookie Stackhouse -sarjan vampyyrit elävät verellä, mutta vastaavasti he eivät kestä päivänvaloa. Moonlight nimisessä TV-sarjassa vampyyreiden silmät muuttuvat valkoisiksi mustilla pisteillä, kun heidän kulmahampaansa tulevat esiin, kun taas Vampyyripäiväkirjat -sarjassa silmät verestävät. Kuten sanottua, jokainen luo omanlaisensa vampyyrin ja kansanperinteiden vampyyreista on tultu pitkä matka. Sydän kylmänä ei siis ole poikkeus tässä asiassa, ja itse ainakin olen tyytyväinen, että kirjassa tuotiin esiin juuri tämän kirjan vampyyreiden ominaispiirteitä. On aina mielenkiintoista lukea millaiseksi eri kirjailijat kuvittelevat vampyyrit.

Nyt kun vampyyreista tuli kerrottua noin paljon, haluan nostaa esille pari asiaa kirjasta, koska tämän tarkoitushan on esitellä kirja ja saada bloggauksen lukijat lukemaan kirja (vielä on tulossa ne aiemmin mainitut enemmän tai vähemmän hyvät perustelut!). Kirjassa painotus on lähinnä Isadellan elämässä – hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Se, että hänellä on kolme äitiä, ei ole iso juttu. Se, että hänen kolme äitiänsä ovat vampyyreja ei myöskään ole iso juttu. Kirja keskittyy enemmän ihmissuhteiden koukeroihin. Kirja etenee reipasta vauhtia eteenpäin, eikä mässäile yksityiskohdilla tai syvällisillä asioilla – paitsi silloin, kun Isadella puhuu tai ajattelee piirtämistä. Nopeatempoisuus osaltaan vaikuttaa siihen, että Isadellan polyamorisia äitejä ei nosteta niin syvällisesti esiin. Heihin saadaan vain pintaraapaisu, mutta sekin on enemmän kuin tuhat jänistä, kun mietitään polyamoristen ihmisten representaatiota kirjallisuudessa – etenkin nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa… sitä kun on valitettavan vähän tai ei yhtään.

Voin rehellisesti sanoa, että Sydän kylmänä oli ensimmäinen polyamorisia ihmisiä sisältävä kaunokirjallinen teos, joka itselläni on tullut vastaan. Puhumattakaan siitä, että se oli ensimmäinen näkemäni polyamorisia lesbovampyyreja sisältävä teos. En usko, että vampyyrit tarvitsevat esille nostoa niin paljon (sitä on varmasti jo enemmän kuin tarpeeksi), mutta olen vahvasti sitä mieltä, että polyamoristen ihmisten representaatio on tärkeää, kuten myös stigman poisto. Vaikka kirja ei siis mene syvälle polyamoriaan tai lesbouteen, on silti merkittävää, että ne on sisällytetty hahmoihin ja kirjaan. Mitä useampi lukisi tämän kirjan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se herättää keskustelua ja poikii toivon mukaan lisää kirjallisuutta, joka sisältäisi hyvää ja stigmaa poistavaa representaatiota polyamorisista suhteista, seksuaalivähemmistöistä ja sateenkaariperheistä. Tästä syystä olisi mahtavaa, jos mahdollisimman moni nostaisi tätä kirjaa ja sen jatko-osia esille. YA-kirjallisuus ei ehkä ole kaikkien suosiossa, mutta hyvällä asialla kun ollaan, niin voihan sitä kantaa oman kortensa kekoon. 

Hetken mietin, että kuuluuko Sydän kylmänä nyt sitten YA-hyllyyn kirjastossa, vaiko nuorten hyllyyn, mutta päätin sen kuitenkin menevän YA-hyllyyn – kirja on kuitenkin sellainen, joka mielestäni edustaa voimakkaasti tyypillistä YA-kirjallisuutta: siinä on teini, jolla on oma identiteetti vielä vähän hakusessa, tulevaisuudesta ei tietoa, ihmissuhteet ovat dramaattisia ja kiemuraisia sekä suhde omiin vanhempiin on etäinen. Isadella -sarja on kokonaisuudessaan myös eräänlainen kasvutarina, ainakin henkisellä puolella. Isadella tajuaa mikä on oikeasti tärkeää ja ketkä ansaitsevat kuulua hänen elämäänsä.

Omalta osaltaan Sydän kylmänä myös uudistaa genreä, ja on oiva genren edustaja. Polyamoristen lesbovampyyreiden tuominen nuorten aikuisten kirjallisuuteen on uusi tuulahdus, jota tämä genre nimenomaan tarvitsee tässä vaiheessa maailman menoa. Polyamorisia suhteita on voitu pitää eräänlaisina tabuina, mutta nyt se on nostettu rohkeasti esille – eikä siitä edes tarvinnut tehdä kirjassa isoa numeroa. Voisin lyödä vetoa, että jos joku amerikkalainen kirjailija olisi kirjoittanut polyamorisista lesbovampyyreista kasvattamassa tytärtä, kirjassa olisi tehty siitä iso numero sisältäen kaiken mahdollisen vihapuheesta varsinaiseen homofobiaan, ja vähintään yksi hahmo olisi saanut kokea fyysistä väkivaltaa polyamorian tai lesbouden takia – se kun nyt tuntuu olevan vain pääteemana sateenkaarikirjallisuudessa ja sitä onkin oikeutetusti kritisoitu. Onnelliset loput ja suvaitsevaisempi ympäristö voisi olla edustettuna hivenen useammin. Onneksi Sydän kylmänä ei mässäile negatiivisuudella (jos ei lasketa Isadellan omaa ”kiukkuilua” ja negatiivisuutta maailmaa kohtaan, jota jokainen teini tuntee jossain kohtaa) vaan panostaa enemmän ihmissuhteiden monimutkaisuuden kuvailuun. Sekä hauskoihin letkautuksiin, jotka piristävät jo entisestään pirteää tekstiä, mikä tekee kirjan lukemisesta helppoa ja miellyttävää.

 

Isadella -trilogian kaksi muuta osaa ovat Sydän murskana (2020) ja Sydän liekeissä (2020). Mikäli jollakulla on lukukokemuksia tästä kirjasta ja tai sen jatko-osista, olisi kiva jakaa ajatuksia!

Lähteet:

Kuisma, H. 2011. Pimeydestä päivänvaloon : 2000-luvun alun vampyyri – kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja. [Verkkojulkaisu]. Jyväskylän yliopisto: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Sivututkielma. [Viitattu 13.3.2021]. Saatavana: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/36600/URN:NBN:fi:jyu-2011083111313.pdf?sequence=1

Luhtanen, S. 2019. Isadella – Sydän kylmänä. Helsinki: Otava.

Polyamoria. Ei päiväystä. Tietoa polyamoriasta. [Verkkosivu]. [Viitattu 11.3.2021]. Saatavana: https://monisuhteisuus.fi/tietoa-polyamoriasta/

Teksti Veera Onnela, kuva Katariina Onnela

 Joseph Wandera Owindi: Kato, kato, nekru (1972)

” Kadulla kävellessäni huomasin usein naisten ja lasten kääntyvän keskustelemaan minusta. Ja kun ohitin heidät, lapset huudahtivat selkäni takana: -Äiti! Kato, kato, nekru!”

    -    Hei kuule. Mä vaan olen valkoinen ja sä musta. Kerro mulle, mitä varten sä olet niin musta. Mä en koskaan ennen olekaan tavannut ihan mustaa kaveria.”

-       -  On se vaan kumma juttu, että jotkut syntyy mustiksi ja jotkut valkoisiksi. Te muuten näytätte siltä kuin olisitte saanut liikaa aurinkoa.”

Tällaisia lausahduksia Joseph Wandera Owindi sai kuulla asuessaan Suomessa. Owindi, nuori kenialainen ylioppilas, saapui vuonna 1963 Suomeen opiskelemaan. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Kato, kato, nekru Owindi kertoo meille tarinansa siitä, mitä hän kohtasi ja minkälaiselta suomalainen 60-luvun yhteiskunta tapoineen ja yhteiskunnallisine ilmapiireineen näytti muualta saapuneen silmin. Vastaan tuli paitsi ystävyyttä, myös paljon kylmää kyytiä ja rasismia. Owindi koki välillä Suomessa yksinäisyyttä, erillisyyttä ja kaipasi väkevästi kotimaahansa. Toisaalta ihmiset olivat hänestä hyvinkin kiinnostuneita ja tulivat sanamukaisesti iholle, koskettelivat ihoa ja hiuksia ja toisaalta välillä saattoi mennä useampi päivä, että kukaan ei puhunut hänelle.

Owindin tie vei ensin Viittakiven opistoon ja sieltä Helsingin yliopiston ja Työväen Akatemian kautta Tampereen yliopistolle, jossa hän oli Tampereen yliopiston ensimmäinen afrikkalainen opiskelija. Kertomansa mukaan Me Naiset lehden haastattelun jälkeen kaikki tunsivat hänet nimeltä kaupungilla. Owindi opiskeli suomen kielen ja hän osallistui aktiivisesti opiskelijapolitiikkaan Suomessa asuessaan. Hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi heinäkuussa 1971 ja palasi takaisin Keniaan.

Owindi aloitti teoksensa kirjoittamisen opiskellessaan Suomessa ja viimeisteli teoksensa palattuaan valmistumisensa jälkeen Keniaan. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta teoksen on suomentanut ja toimittanut Risto Karlsson. Kirjan viimeisessä luvussa, Kirje Keniasta, Owindi kertoo miltä Kenia näytti hänen silmissään paluun jälkeen. Kahden kulttuurin välissä – tuntemus välittyy hyvin kirjan tästäkin luvusta Owindin kertomana.

Lähdin lukemaan Owindin teosta maahanmuuttajakirjallisuus-genren näkökulmasta, selvittääkseni mitä tuo genre voisi pitää sisällään ja voisiko tämä teos edustaa kyseistä genreä. Lea Hopkins (2013, 5) on tutkinut pro-gradu työssään siirtolais- ja maahanmuuttajakirjallisuuden määritelmää ja toteaa: ”Siirtolaiskirjallisuus tai maahanmuuttajakirjallisuus määritellään usein kirjoittajien mukaan, eli se on maahanmuuttajien kirjoittamaa kirjallisuutta”. Tämän selkeän määritelmän mukaan Owindin teos sopii maahanmuuttaja- ja siirtolaisuuskirjallisuuden piiriin. Toisaalta mitä syvemmälle genren määritelmään sukeltaa, sen liukuvammaksi käsite muuttuu ja genren määrittely yleisesti ottaen vaikeutuu. Siirtolaiskirjallisuuden tyypillisiä teemoja ovat Hopkinsin (2013, 65) mukaan ”liikkuminen ajassa ja paikassa, muukalaisuus, ulkopuolisuus, kulttuurien vertailu, kieli, välitila menneisyyden ja tulevaisuuden välissä”. Nämä kaikki teemat löytyvät Owindin teoksesta.

Owindin teoksen voi luokitella maahanmuuttaja- tai siirtolaiskirjallisuudeksi, sillä se pitää sisällään niitä monta tätä genreä luokittelevaa piirrettä. Toisaalta omaelämäkerrallisuus sopii myös määrittämään teosta. Lukijan ymmärtämys kirjoittajaa kohtaan kasvaa, kun hän kirjaa lukiessaan oppii kirjailijan tuntemuksista ja kokemuksista kahden kulttuurin välissä. Teos on selkeästi kirjoitettu, viesti tulee hyvin esille, vaikka ei genren luokittelun näkökulmasta teokseen tutustuisikaan. Oman tulkintani mukaan Owind kysyy teoksessaan mitä voimme toisiltamme oppia, ja hän ohjaa katsomaan miten toisiamme kohtaamme. Ihmisten välinen vuorovaikutus on kaiken ydin, riippumatta siitä missä asumme.

Vaikka teos onkin kirjoitettu jo viitisen kymmentä vuotta sitten, kertoo se karulla tavalla siitä, miten ulkopuoliseksi voi tuntea itsensä vieraassa yhteisössä ja kulttuurissa. Rasismi ei ole valitettavasti kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta. Teos on myös oman aikansa suomalaisen yhteiskunnan ja tapakulttuurin kuvaus. Siinäkin mielessä mielenkiintoinen kirja.

Yle Areenasta löytyy kaksi Joseph Wandera Owindin haastattelua, toinen on tehty hänen Tampereen opiskeluvuosinaan ja toinen vuonna 2009 Owindin vieraillessa Suomessa.  Ohessa linkki haastatteluihin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/02/03/kenialainen-joseph-owindi-kohtasi-suomalaisten-hammennyksen

Lähteet:

Hopkins, L. Maahanmuuttajakirjallisuudesta siirtolaiskirjallisuudeksi. Siirtolaisuuteen liittyvän kirjallisuuden terminologin perusteet ja uudistaminen. [Verkkojulkaisu]. 2013. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Pro gradu tutkielma. [Viitattu 5.3.2021]. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41809/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201306192014.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

Teksti ja kuva Karita Toivanen

”Voivatko ihmiset elää ilman sotaa?”
 Äidin pelto, Tšingiz Aitmatov

”Sano minulle maaemo, sano totuus: voivatko ihmiset elää ilman sotaa?

…. se riippuu teistä, ihmisestä, teidän tahdostanne ja järjestänne”

                                                        (Aitmatov 1989, 184)

Haluaisin tuoda esille tämän teoksen, joka ansaitsisi tulla meidän jokaisen lukemaksi. Se on hyvin lyhyt mutta samalla todella vaikuttava, syvällinen, traaginen ja koskettava. Se ei välttämättä ole tyypillisin sotakirjallisuuden edustaja, koska lukija ei löydä tästä taistelua ja sotilaita. Mutta se kertoo lukijalle todella koskettavan tarinan siitä mitä sota aiheuttaa ihmiselle, kuinka se pakottaa meidät pohtimaan sodan vakavuutta ja menneisyyttä sekä oliko sotiminen sen arvoista, että me ihmiset olimme valmiita luopumaan onnesta ja rakkaudesta.

Tutustuin Äidin pelto -teokseen vielä lukioaikana koulutehtävän yhteydessä. Luin sen hetkessä ja ihastuin saman tien. Itkin lukiessani sitä. Kirja kertoi, miten sota vaikutti siviilien elämään ja tässä tapauksessa erityisesti naisiin. Kirjailija kertoo meille yhden naisen elämäntarinan ja miten sota oli vaikuttanut hänen ja koko maan elämään. 

Kirja on kirjoitettu sodan jälkeen, vuonna 1963. Teos käsittelee toisen maailmansodan aikoja, mutta Aitmatov ei erottele sitä niin vahvasti, vaan yrittää kertoa meille sodan vaikutuksista riippumatta milloin se on ja missä. Teoksen tarkoitus ei ole näyttää lukijalle verisiä taisteluita, vaan kokonaisuudessa miten sota-ajat vaikuttivat meidän elämäämme ja tuoda esille yhteiskunnan kärsimys.

Vaikka kirjassa ei ole taisteluja, se on silti sotakirjallisuutta, koska se kertoo meille sodan vaikutuksesta ihmiseen ja erityisesti naisten elämään - mikä oli lopputulos ja onko sen jälkeen vielä toivoa onnelliselle tulevaisuudelle?

Kirjassa lukija tutustuu keskusteluun kahden äidin välillä. Äiti - ihminen, Tolgonai ja Äiti – Maaemo, pelto. Kirja on rakennettu heidän dialogistansa, jossa he keskustelevat menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kirja antaa hyvin vahvan kuvauksen sodasta. On tärkeää lukea tällaisia teoksia nyt ja jatkossa, sillä ne opettavat ja pakottavat pohtimaan sodan merkitystä ja mitä kaikkia me menetämme ja onko sen jälkeen enää jatkoa, toivoa tai uskoa.

Tolgonai oli menettänyt sodassa rakkaan miehensä, kolme poikaansa ja miniän, mutta hänelle jäi kasvattavaksi lapsenlapsi, poika. Siten kirjailija jättää meille toivoa, että tulevaisuus on, ja se riippuu vain meistä ihmisistä, millainen se tulevaisuus on.

Myös suomalaisesta kirjallisuudessa löytyy vastaavia teoksia, joissa kirjailija tuo esille, miten naisten elämään on vaikuttanut sota. Esimerkiksi Elvi Sinervon teoksessa Toveri, älä petä, päähenkilö Marja menetti sekä lapsensa että miehensä ja joutui vankilaan. Tässä teoksessa ”Itsenäisenä elämäänsä aloittavan Marjan edessä aukeaa esteetön tie, jota pitkin hän voi aloittaa nousunsa aatteen vuorelle” (Juutilan 2000, 222). 

Aitmatov Äidin pellon avulla auttaa meitä ymmärtämään, että kaikki on meidän käsissämme, vain me itse voimme päättä miten ratkaisemme ongelmat, tapahtuuko se neuvottelemalla vai sotimalla.

”Mutta mitä teen muille, kaikille niille ihmisille joita tässä suuressa maailmassa elää? Minun täytyy puhua heille. Miten minä löydän tien jokaisen ihmisen sydämeen?

Sinä aurinko, joka loistat taivaalla ja kierrät ympäri maan, sano sinä ihmisille!

Sinä sadepilvi, joka valat maailman ylle valoisan kesäsateesi, sano se jokaisella pisarallasi!

Maa, maaemo, sinä ruokit meitä kaikkia rinnoillasi, kaikkia ihmisiä maailman kaikilla kolkilla. Sano sinä, rakas maa, se ihmisille.

-Ei, Tolgonai, sano se itse. Sinä olet Ihminen. Sinä olet ylin, sinä olet viisain, sinä olet Ihminen. Sano sinä!”

                                                                (Aitmatov, 1989, 236)

 

 

Lähteet

Aitmatov, T. 1989. Teokset: Osa 3, Varhaiset kurjet, Äidin pelto, Valkoinen laiva. Helsinki: SN-kirjat. 125 – 236.

Juutila, U.-M., 2000. Naiset sodassa. Sota paremman maailman puolesta Elvi Sinervon teoksessa Toveri, älä petä. [Verkkolehtiartikkeli] Sananjalka 42 (1), 209-226. [Viitattu 9.3.2021]. Saatavana:  https://journal.fi/sananjalka/article/view/86623/45382

Tšingiz Aitmatov. [Verkkosivu]. [Viitattu 28.2.2021]. Saatavana: http://aitmatov.kg/

Kirjoittanut Irina Cheburkova

Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär 

Anno Domini 1422. Tallinnan syysmarkkinat. Musikantteja, kauppiaita, ritareita haarniskoissaan, suuria kolpakoita olvia, käsityöläisiä, maantierosvoja, leipureitten rinkeleitä, silmänkääntäjiä, turnajaisia – ja julma murhaaja.

Paljon kuolemaa elämässään nähnyt nuori Wibeke, Tallinnan pyövelin tytär, todistaa sateisena markkinailtana, kuinka mies tappaa toisen kivellä päähän hakkaamalla. Murhaaja säntää myös Wibeken perään, mutta tyttö ehtii pakoon. Myöhemmin murhapaikalta ei kuitenkaan löydy ruumista.

Pian apteekkari Melchior kutsutaan dominikaaniveljien sairashuoneelle, jonne on tuotu pahasti haavoittunut tuntematon mies. Melchior on apteekkarintyönsä ohella ratkonut useita murhia ja toimittanut katalia rikollisia Tallinnan raadin eteen tuomittaviksi, ja muistinmenetyksestä kärsivän nuorukaisen arvoitus alkaa kiinnostaa Melchioria. Paikallinen uhri ei selvästi ole mutta tuntee useita Hansa-kaupunkeja ja laskee sujuvasti monella valuutalla. Itsestään tai vanhemmistaan hän ei kuitenkaan muista mitään.

Kuumehoureissa soperretut sanat, väkivaltaiset unet ja kaksi revennyttä kirjettä nuoren miehen taskussa ovat johtolankoja, joiden avulla Melchior alkaa etsiä kadonnutta identiteettiä ja kivi aseenaan riehunutta rikollista. Toinen kirje vaikuttaisi kiireessä kirjoitetulta varoitukselta: kirjeen saaja on ainoa, joka tuntee petollisen murhaajan ulkonäön, ja kirjeen mukaan tuo murhamies on matkalla Tallinnaan.

Salanimellä Indrek Hargla esiintyvä virolaiskirjailija on tehnyt Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär -rikosromaania (2013) ja koko Melchior-sarjaa varten taustatyönsä hyvin. 1400-luvun Tallinna muureineen ja kapeine kujineen kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja välillä kerronta jopa lähes pysähtyy, kun jäädään kievariin särpimään munkkien panemaa olutta, hirtetään kuolemaantuomittuja tai jauhetaan lääkkeitä kaikenlaisiin kolotuksiin. Erityisesti vanhan Tallinnan tunteva lukija nauttii, kun huomaa tutut tornit, portit ja rakennukset, joiden keskellä Melchior jahtaa murhaajaa.

Historiallisten dekkareiden suosiota selitetään niiden tarjoamalla vastapainolla nykyaikaisille, rikospaikkatekniikkaa hyödyntäville rikosromaaneille. Välillä lukijat siis nauttivat kuulusteluilla ja muilla perinteisillä keinoilla ratkeavista arvoituksista. (Järvinen 26.6.2018.) Näin varmasti onkin, mutta Harglan dekkarisarjan vangitsevuus perustuu myös keskiaikaisen miljöön kiehtovuuteen. Sinettilakalla suljettujen kirjeiden, porteilla yöksi suljettavien kaupunkien ja ulkopuolisilta suljettujen kiltaverkostojen aika on loistava miljöö arvoitusdekkareille.

Monet vihjeet osoittavat kohti kauppias Werdynchusenin taloa, mutta kahden viattoman pitää kohdata murhaaja, ennen kuin Melchior ymmärtää, millaista peliä talossa pelataan ja kuka lopulta pelaa väärillä korteilla. Lopussa Melchior itsekin pelaa uhkapeliä kootessaan keskeiset henkilöt saman pöydän äärelle ja ohjaa sellaisen syyllisenpaljastusnäytöksen, josta jopa Hercule Poirot olisi kateellinen.

Lähde:

Järvinen, M. 26.6.2018. Historiallisten dekkareiden helmiä. [Verkkosivu]. Helsinki: Helmet. [Viitattu 1.3.2021]. Saatavana: https://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Vinkit/Historiallisten_dekkarien_helmia(66003).

kirjoittanut Suvi Levonen