Fantasiaa ja kansantaruja neonvalojen hohteessa

Miltä kuulostaisi yhdistelmä urbaania fantasiaa ja venäläisiä kansantaruja? Tätä tarjoaa Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan esikoisteos Neonkaupunki (2020). Kirja aloittaa samannimisen trilogian, jonka toinen osa, Spiraalitie ilmestyi maaliskuussa.

Vera Maksinovan paras ystävä Tarkkis on kadonnut. Etsiessään tätä, Vera päätyy Elmille, rinnakkaismaailmaan, jota hallitsevat suojelijahahmot. Suojelijoilla on omat jenginsä, jotka käyvät jatkuvaa reviirikiistaa Elmillä. Vera löytää itsensä Baba Jagan, lapsia syövän noidan, hallitsemasta gorgy-jengistä, jonka yhtenä johtohahmoista toimii Tarkkis. Mutta kuinka sopeutua väkivaltaiseen ja hierarkiseen jengielämään ja jatkuvaan valtakamppailuun? Kuinka kuulua yhteisöön, joka on samaan aikaan niin tuttu ja niin vieras?

Kirjassa näkyy hyvin ulkopuolisuuden kokemus sekä identiteetin löytäminen. Se sisältääkin paljon sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, että maahanmuuttajia. Venäläinen kulttuuri on myös jatkuvasti läsnä, koostuuhan gorgyt venäläistaustaisista ihmistä. Tämä näkyy hahmoissa hyvin eri tavoin, mukana on niin suomessa syntyneitä venäläistaustaisia hahmoja kuten Vera, kuin myös esimerkiksi suomeen naimisiin tullut Ksjuša. Gorgyja yhdistääkin paitsi jengi, myös kieli ja kulttuuri. Neonkaupunki kuuluu fantasian lisäksi myös vahvasti sateenkaarikirjallisuuteen hahmojensa ansiosta, mutta myös piirteitä maahanmuuttajakirjallisuudesta löytyy. Venäjältä Suomeen muuttanut Terentjeva pystyy tuomaan hyvin kulttuuriset eroavaisuudet ja maahanmuuttajan näkökulmaa teokseen.

Kuten alussa totesin, yksi iso osa Neonkaupunkia ovat venäläiset kansantarut. Gorgyjen suojelija Baba Jaga on pahoja lapsia syövä noita, ja muutkin suojelijat löytyvät suoraan venäläisistä tarinoista. Kansanperinnettä saatetaankin joskus käyttää fantasiakirjallisuudessa tuomaan fantasian maailmoja tutummiksi ja paremmin avautuviksi lukijoille, ja auttaakseen tätä hahmottamaan fantasiamaailmaa ja sen kulttuuria (Wienker-Piepho 2004, 42–43). Suoraan kansanperinteestä napatut hahmot ovatkin ehkä uskottavampia ja helpommin lähestyttäviä kuin kokonaan itse luodut. Vaikka esimerkiksi Baba Jaga ei olekaan todennäköisesti kovin tuttu suomalaisille, sen ja muiden venäläisten hahmojen käyttö luo kirjasta hyvän yhtenäisen kokonaisuuden, ja tuo siihen samalla aivan uuden tason. Venäläistä kulttuuria ei kuitenkaan tarvitse etukäteen tuntea, vaikka se onkin yhtenä kantavana voimana läpi kirjan.

Mahdollisten hahmojen lisäksi fantasiaa ja kansantaruja yhdistävät esimerkiksi siirtymät. Ne molemmat voivat alkaa todellisen maailman kuvauksella, mihin sekoittuu myöhemmin yliluonnollinen, tai sitten ne voivat yhdistää kahta maailmaa ja sisältää näiden välisiä siirtymiä (Wienker-Piepho 2004, 33). Neonkaupungin kohdalla tapahtuu jälkimmäistä, ja siirtymien ja yliluonnollisten välitilojen ja siirtymien asema vahvistuu entisestään trilogian toisessa osassa. En usko, että yhtenevyys kansantaruihin on tässä tapauksessa tarkoituksellista, mutta se on hyvä esimerkki siitä, kuinka vahvana kansantarujen perintö näkyy yhä tämän päivän kirjallisuudessa.

Neonkaupunki ja myös sen jatko-osa Spiraalitie, ja mitä todennäköisemmin myös myöhemmin ilmestyvä päätösosa ovat loistava osoitus siitä, että kotimainen fantasiakirjallisuus elää ja voi hyvin. Samalla se on esimerkki genrejen häilyvyydestä, sisältäen piirteitä useammastakin genrestä kuitenkin muodostaen eheän ja vakuuttavan kokonaisuuden.

Lähde:

Wienker-Piepho, S. 2004. Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä. Teoksessa: K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.) Fantasian monet maailmat. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelut, 32-55.

Teksti ja kuva: Emma Lahtinen

Rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen – Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020)

”Ajattelen niin, että kirjoissa on valtavasti voimaa. Ne ovat kuin kipinöitä, jotka sytyttävät mielen roihuun. Ne tarjoavat mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä paremmaksi ihmiseksi.”

Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020), s.182

Tämä tarina on heille, jotka rakastavat kirjoja ja kirjallisuutta sekä haluavat viihdyttää itseään osittain historiaankin sijoittuvan fiktion parissa. Teoksesta välittyy rakkaus lukemiseen ja kirjoihin. Christina Caboni kuljettaa taitavasti lukijaa kahdessa eri aikakaudessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen 1800-luvulle ja nykyajan kuvaukseen. Kirja yhdistää kaksi kerrontalinjaa, jossa yhdistyvät fiktiivinen kertomakirjallisuus ja historiallisen romaanin kriteerit täyttävä linja.

Historiallisen romaanin genren tyypilliset piirteet tulevat esiin luvuissa, joissa ajan kuvaus ja miljöö liittyvät yleisesti tuntemaamme historiaan, kuten Hosiaisluoma (2016, 317) historiallista romaania määrittelee. Tällaisia asioita kirjassa ovat tapahtumien sijoittuminen menneisyyteen ja naisen aseman kuvaus 1800-luvulla. Samalla kirja mielestäni uudistaa tai on rajatapaus perinteisen historiallisen romaaniin genressä, koska se kuljettaa rinnallaan nykyaikaan sijoittuvaa kertomusta, joka mielestäni korostaa naisen aseman heikkoutta historiallisessa osuudessa, kun naisen asemaa on mahdollista peilata moderniin naiseen samassa tarinassa. Kirja ansaitsee tulla luetuksi, mutta varsin tuoreena teoksena ei ole saanut vielä mielestäni huomiota ainakaan Suomessa.

Kirjan jännite syntyy juonesta, joka tempaa lukijan hetkessä mukaansa. Tarina alkaa, kun kirjastonhoitaja Sofia Bauer saa lahjaksi vanhalta kirjakauppiaalta kirjan, johon on kätketty kirje, kirjeen tuoman arvoituksen ratkaiseminen on tarinan kuljettava voima. Salaisuuden selvittämisen ympärillä käsitellään Sofian muuttunutta elämän tilannetta ja elämän valintoja modernina naisena ja kirjeiden kautta kerronta johdatetaan Claricen tarinaan, jossa esiin nousee hätkähdyttävästi naisen asema 1800-luvulla.

Kirja kertoo kahden naisen tarinan, joista molemmat tarinat kuvaavat aikakaudelle tyypillistä naisen asemaa. Sofia on moderni naishahmo, joka haaveilee itsenäisemmästä elämästä, jota varjostaa epäonnistunut avioliitto ja kaipaus kirjastonhoitajan työhön. Nykyajan naisen on kuitenkin helpompaa järjestää asiansa aviomiehen vastusteluista huolimatta. Claricen elämää varjostaa vuoroin hänen setänsä ja aviomies. Hän joutuu luopumaan rakkaasta kirjansitomisen taidon harjoittamisesta setänsä vaatimusten vuoksi. Aviomies taas alistaa ja nöyryyttää Claricea kaikin tavoin. Ilman oikeutta omaisuuteensa naisen on vaikea päästä pakoon pahaa aviomiestään.

Molempia naisia yhdistää sama tavoite, pyrkimys itsenäisempään elämään, mutta tavoite saavutetaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan. Tavoite on ympäröivän yhteiskunnan normien mukainen Sofian tapauksessa, mutta Claricen tarinassa yhteiskunnan normien vastainen. Tällöin Claricen itsenäistyminen vaatii paljon voimakkaampia ja radikaalimpia ratkaisuja kuin Sofian, koska naisen asema Claricen aikakauteen liittyen on niin huono ajatellen tässä yhteydessä avioliittoa ja ammattia. Aromaan (1990, 154) mukaan 1800-luvulla säätyläistytön ainoa sopiva ammatti oli avioliitto. Tuolloin tytöt eivät pätevöityneet ammattiin eivätkä saaneet jatko-opintokelpoisuutta.

Lukijaa kirjassa viehättää tarinasta kuvastuva rakkaus kirjoihin, sekä kiinnostava kuvaus 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa. Kirjassa on myös kaunis yksityiskohta, kirjan jokaisen luvun aloittaa sitaatti, joka ikään kuin lisää rakkauden osoitusta kirjallisuutta kohtaan. Sitaatit lisäävät kirjan kielellistä kauneutta.  

Kuulisin mielelläni, oletko sinäkin jo lukenut - Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus kirjan? tai innostuitko lukemaan?

 

Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus

Suomentanut Osmo Korhonen

Impromptu Kustannus, 2020

 

LÄHTEET

Aromaa, V. 1990. Tyttöikä – tuulenpyörre ja tosipaikka. Teoksessa: K. Immonen (toim.) Naisen elämä: Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit. Helsinki: Otava. 91 – 205.

Hosiaisluoma, Y. 2016. Kirjallisuusoppi: Aapisesta äänirunoon. Helsinki: BTJ Finland Oy.

 

Teksti ja kuva Saara Kuvaja

 Jos männyt voisivat kertoa

”Juri tietää olevansa vihollisten ja petturien lapsi. Se on nyt iskostettu häneen. Älä usko, älä usko, älä usko, Maria kuiskii hänen korvaansa vierailuillaan. Älä usko ketään. Luota vain minuun. 

Haluan esitellä Anna Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (2020). Luin kirjan muutamassa illassa ja minusta se oli hyvin vaikuttava ja koskettava teos. Kirja kertoo siitä, miten Stalinin vainot ovat koskettaneet samaan aikaan niin pientä poikaa, hänen perhettään sekä kokonaista kansakuntaa yli sukupolvien ajan. Pienen pojan elämänjano sekä perheen kantava voima kulkevat vahvasti mukana läpi teoksen.

Kirja kertoo kirjailijan isoisän Jurin elämästä aina lapsuudesta elämän loppuun asti. Jurin ollessa viisivuotias, hänen ylleen laskeutuu elämänmittainen varjo: hänen vanhempansa tuomitaan kansanvihollisina ja heidät viedään vangeiksi tuntemattomaan. Juri ja hänen siskonsa Maria päätyvät aluksi isovanhempiensa hoteisiin Uzbekistaniin, josta sisarukset kulkeutuvat paikasta toiseen yhdessä ja erikseen, etsien omaa paikkaansa isänmaan vihollisten lapsina. Leningradin arjessa selviytyminen vaatii sinnikkyyttä ja sitä, että aina on toivoa paremmasta. Juri kouluttautuu, löytää puolison ja perustaa perheen, mutta samalla hän tekee kaikkensa selvittääkseen mitä hänen vanhemmilleen on käynyt, sekä ennen kaikkea vaatien heille rehabilitointia, arvon palauttamista. Tarina kulkee useiden kaupunkien kautta lopulta Turkuun, jonne Juri jälkikasvuineen kotoutuu. Kirjan kronologisesti etenevistä vaiheista kerrotaan pääasiassa kolmannessa persoonassa, mutta sen lisäksi kerronta tapahtuu minäkerronnan sekä kirjeiden ja dokumenttien kautta. (Kirjasampo 2021.)

Mitä männyt näkevät kuvaa todellista, pelon värittämää elämää hyvin herkästi ja elävästi, ja läpi teoksen huokuu ajatus perheen tärkeydestä; Jurin kasvu pienestä pojasta isoisäksi. Kielikuvat ja suomen kielen taipuisuus maalaavat kaunista kuvaa sekä ympäristöstä että kirjan henkilöiden tunnemaailmasta.

”Talon kodikkuus saa Jurin miettiväiseksi. Kukkaverhot pitsireunuksineen,        kauniit säilytysrasiat hyllyillä, koristeelliset ikkuna- ja ovikarmit, huolella kudotut räsymatot, isän tuolin kuviot. Kaikki kertoo siitä, etteivät täällä asuvat ihmiset vain koeta selviytyä raskaasta työnteosta, että he eivät tule kotiin vain mennäkseen nukkumaan väsymystään pois, vaan täällä asuu perhe, joka kaipaa ympärilleen kauneutta ja mukavuutta. Voisiko Jurillakin joskus olla tällainen turvapaikka, koti?”

Kirjassa kuvataan Neuvostoliiton koneiston valtaa ja vaikutusta suuren maan kansalaisiin. 1930-luvulla alkanut pelko on periytynyt sukupolvien mukana ja vielä tänä päivänäkin epätietoisuus ja traumat saattavat aiheuttaa hyssyttelyä aikakauden tapahtumista: mitä historiasta uskaltaa sanoa. Hyssyttelyn sijaan teos mahdollistaa sen, että historian tapahtumat tulevat myös tulevien sukupolvien tietoon, eikä historiaa julmuuksista huolimatta unohdeta. Kirjan voi luokitella niin maahanmuuttajakirjallisuudeksi kuin historialliseksi kirjaksikin. Toisaalta kirja on myös elämäkerrallinen teos, jossa kerrotaan Jurin elämänkaaresta aina uzbekistanilaisesta lapsuudesta turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen.

Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, sillä en osannut nimen perusteella päätellä mitään kirjan sisällöstä tai edes sen aiheesta. Vasta kirjan lopussa, Karjalaan Sandarmohin joukkohaudoille tehtävän vierailun yhteydessä selviää, mistä kirjan nimi, Mitä männyt näkevät, tulee. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli sinua kiinnostaa lukea Stalinin vainoista uudenlaisesta näkökulmasta: faktatasolla tuttu asia voi avautua varsin uudella tavalla todellisten henkilöiden kautta. Vaikka Jurin viimeisistä vuosista Turussa kerrotaan melko vähän, on Soudakova nostanut vuosista mielenkiintoisia vivahteita esiin. Kirja tarjoaakin lukijalleen myös ajatuksia kulttuurien kohtaamisesta sekä maahanmuuttajan kokemista hämmingeistä.

 

Lähteet:

Atena Kustannus. Mitä männyt näkevät. [Valokuva]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://atena.fi/kirjat/mita-mannyt-nakevat

Kirjasampo. 2021. Mitä männyt näkevät. Anna Soudakova. [Verkkosivu]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/http%253A%252F%252Fdata.kirjasampo.fi%252FabstractWork_7087202 

Soudakova, A. 2020. Mitä männyt näkevät. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Teksti ja kuva: Sara Kujanpää

 

Kun sydämen suuri tuntiviisari puhkoo ikuisesti ihoa

Sydämen mekaniikka on käkikello tikittämässä rinnassa, jos syntyessään sattui saamaan heikon sydämen.

Kun todellisuudesta tulee hieman taianomaista, sitä voidaan kutsua maagiseksi realismiksi. Fantasiakirjallisuuden taruolentoja ei maagisessa realismissa lennä. Mutta ihmisillä voi olla täydellisen luontevasti yliluonnollisia voimia tai ominaisuuksia. Ryhdyin lukemaan ”Sydämen mekaniikkaa” esitelläkseni sen maagista realismia edustavana teoksena, sillä sitä kaunokirjallisuuden asiasanaa tästä teoksesta käytetään. Mutta huomasin lukevani satua rakastumisesta, rakkaudesta ja sen vaatimasta hinnasta.

Mathias Malzieu on ranskalainen rockmuusikko, jonka toinen romaani ”Jack et la mécanique du coeur” ilmestyi alkukielellä eli ranskaksi vuonna 2007. Tarina alkaa maailman kylmimpänä yönä Edinburghissa, jolloin Jack syntyy ja saa sydämensä vahvistukseksi käkikellon. Varoituksista huolimatta hän rakastuu, ja päätyy matkalle Andalusiaan - yhtä aikaa pakenemaan taakseen jättämäänsä, että etsimään kadottamaansa. Malzieun yhtye Dionysos julkaisi romaaniin liittyvän teema-albumin samana vuonna, ja vuonna 2013 Luc Besson tuotti kirjaan perustuvan animaatioelokuvan. Palkittu kääntäjä Lotta Toivanen on suomentanut teoksen nimellä ”Sydämen mekaniikka” ja on saanut siinä suomen kielen roihuamaan ja raksuttamaan.

Kirja löytyy kirjastoista sekä aikuisten että nuorten osastoilta. Lasten satu tämä kertomus ei ole, mutta nuorten aikuisten kiihkeiden tunteiden tyrskyissä tämä seilaa jo täydellisesti. Varsinkin aikuiselle tekee hyvää lukea joskus epätavallinen rakkauskertomus, jossa arkitodellisuuden ulkopuolella voimme puhua satumaisella kielellä, antaa sydän tikittää ja seisottaa mustasukkaisuuden siilinpiikkisoppaa. Lukija voi tarinassa peilailla omaa rakastumistaan, rohkeuttaan rakastaa ja kömpelyyttään menettää se kaikki. Kirjan päähenkilöiden poikkeavuus ja vajavaisuus muistuttaa meidän kaikkien epätäydellisyydestä. Ja entä heidän nuoruutensa? Ehkä siinä olemme me, vasta alkumetreillä matkalla kohti elämänkokemusta. Matka jatkuu rakastumisen ensihuumasta elämään sen jälkeen, sillä tämä tarina ei pääty kesken matkan.

Kirja on saanut Goodreads-yhteisön (viitattu 22.3.2021) lukijoissa vastaanoton ihastuneesta vihastuneeseen. Usea kirjaan pettynyt lukija oli lukenut kirjan englanninkielisenä käännöksenä, mutta alkukielellä lukeminenkaan ei saanut kaikkia lumoutumaan. Kirjan pienet epätarkkuudet historiallisissa yksityiskohdissa ovat ärsyttäneet yllättävän paljon. Eikö sadun kuulukin olla faktojen ulkopuolella? Ärtymystä herätti myös se, ettei tätä teosta ei oikein voi lokeroida varmasti ja pysyvästi yhteen genreen. Kirjaa yritetään ymmärtää etsimällä sukulaisuuksia Tim Burtonin elokuviin tai Günter Grassin romaaniin (Komulainen 2012).

”Sydämen mekaniikka” hämmensi minutkin ensikohtaamisella. Se vaati luopumaan analysoinnista, turvallisista määrittelyistä ja luokitteluista. Se oli jotain aivan muuta kuin odotin. Ja ihastuin kuten ne toisetkin Goodreadsin lukijat, kun antauduin kielen ja tarinan vietäväksi.

Valitsin ensimmäisen kerran tämän kirjan luettavaksi kannen perusteella. Jenni Noposen graafinen suunnittelu pakotti tarttumaan kirjaan. Nyt toisen kerran etsin kirjan käsiini tarinan vuoksi. Jokin maaginen siinä oli jäänyt kiehtomaan, jokin minussa kaipasi vielä sukeltamista rakastumisen ihmeeseen.

”Mutta kun näin sen pikku laulajattaren ensimmäistä kertaa, tuntui kuin kelloni alla olisi vavahdellut maanjäristys. Rattaat kitisivät, tikitykseni kiihtyi. Luulin tukehtuvani, kaikki konseptit menivät sekaisin, kaikki sekosi.”

”Piditkö siitä?”

”Se oli mahtavaa…”

 

Goodreads. Ei päiväystä. Jack et la mécanique du coeur, [Verkkosivu]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.goodreads.com/book/show/2133827.La_M_canique_du_c_ur.

Komulainen, M. 8.1.2012. Sydän sanelee särkymisen uhallakin. [Verkkolehtiartikkeli]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/296644/Sydan+sanelee+sarkymisen+uhallakin.

teksti ja kuva: Sari Kaunisto

Entäpä jos Helsingin Kansalaistorilla olisi pakolaisleiri?

Eletään lähitulevaisuutta sekä Suomessa että  toisaalla Euroopassa. Samaan aikaan kansainvälisistä yrityksistä koostuva Eurodef-joukko on vallannut koko Euroopan –  myös Suomen mukaan lukien. Sellaisesta dystopiasta kirjoittaa suomalainen esikoiskirjailija Lotta Dufva romaanissaan Limbodusa (2020).

Markku Soikkelin (2015, 12) jaottelun mukaan yksi tieteisfiktion alalaji on entäpä jos -tarina, jota Limbodusa mielestäni edustaa. Soikkeli (2015, 12) jatkaa, että entäpä jos -tarinoissa on tärkeintä esimerkiksi ajatusleikit. Lisäksi jonkin tutun asian liioittelu kuuluu entäpä jos -tarinoihin (Soikkeli 2015,12).

Ajatusleikki heijastuu jopa romaanin nimestä, koska se on nimiväännös Lampedusa -nimisestä saaresta , joka sijaitsee myös oikeassa elämässä Välimerellä ja kuuluu Italialle. Myös romaanin yksi keskeinen hahmo, saksalainen Ingrid, ja hänen kaverinsa ovat romaanin nykyajassa Lampedusalla vallankumouksen seurauksia paossa. Lampedusa on romaanissa yksi keskeisimmistä paikoista, mutta sitä se on myös todellisuudessa. Nimittäin moni tosielämän pakolaisen ensimmäinen olemispaikka Euroopassa on juuri Lampedusan saari, joka on tuttu myös pakolaisaiheisista uutisista.

Ingrid aloittaa lukuisten muiden ihmisten kanssa vallankumouksen, koska he ovat kyllästyneitä Eurodefin totalitaristiseen valtaan. Eurodefin vallan myötä myös moni suomalainen on joutunut pakolaisleirille, kuten Helsingin Kansalaistorille, jolle pystytetyt punaiset teltat kertovat suuresta ahdingosta. Pakolaisuutta ja totalitaristista valtaa on romaanissa osittain liioiteltu ja käännetty toisin päin Eurooppaa ja Suomea koskevaksi. Liioittelu ja toisin päin kääntäminen on tieteiskirjallisuudelle ominaista. (Soikkeli 2015, 12, 173.)

Limbodusa sekoittaa faktaa ja fiktiota, mikä on myös tyypillistä tieteiskirjallisuuden genressä (Soikkeli 2015, 173). Dufva tekee sen mielestäni raikkaan taidokkaasti, mikä tekee siitä juuri 2020-luvun lukijalle ajankohtaisen romaanin.

Lähteet

Dufva, L. 2020. Limbodusa. Helsinki: Otava.

Soikkeli, M.2015. Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Helsinki: Avain.

Teksti ja kuva Veera Läspä