Fantasiaa ja kansantaruja neonvalojen hohteessa

Miltä kuulostaisi yhdistelmä urbaania fantasiaa ja venäläisiä kansantaruja? Tätä tarjoaa Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan esikoisteos Neonkaupunki (2020). Kirja aloittaa samannimisen trilogian, jonka toinen osa, Spiraalitie ilmestyi maaliskuussa.

Vera Maksinovan paras ystävä Tarkkis on kadonnut. Etsiessään tätä, Vera päätyy Elmille, rinnakkaismaailmaan, jota hallitsevat suojelijahahmot. Suojelijoilla on omat jenginsä, jotka käyvät jatkuvaa reviirikiistaa Elmillä. Vera löytää itsensä Baba Jagan, lapsia syövän noidan, hallitsemasta gorgy-jengistä, jonka yhtenä johtohahmoista toimii Tarkkis. Mutta kuinka sopeutua väkivaltaiseen ja hierarkiseen jengielämään ja jatkuvaan valtakamppailuun? Kuinka kuulua yhteisöön, joka on samaan aikaan niin tuttu ja niin vieras?

Kirjassa näkyy hyvin ulkopuolisuuden kokemus sekä identiteetin löytäminen. Se sisältääkin paljon sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, että maahanmuuttajia. Venäläinen kulttuuri on myös jatkuvasti läsnä, koostuuhan gorgyt venäläistaustaisista ihmistä. Tämä näkyy hahmoissa hyvin eri tavoin, mukana on niin suomessa syntyneitä venäläistaustaisia hahmoja kuten Vera, kuin myös esimerkiksi suomeen naimisiin tullut Ksjuša. Gorgyja yhdistääkin paitsi jengi, myös kieli ja kulttuuri. Neonkaupunki kuuluu fantasian lisäksi myös vahvasti sateenkaarikirjallisuuteen hahmojensa ansiosta, mutta myös piirteitä maahanmuuttajakirjallisuudesta löytyy. Venäjältä Suomeen muuttanut Terentjeva pystyy tuomaan hyvin kulttuuriset eroavaisuudet ja maahanmuuttajan näkökulmaa teokseen.

Kuten alussa totesin, yksi iso osa Neonkaupunkia ovat venäläiset kansantarut. Gorgyjen suojelija Baba Jaga on pahoja lapsia syövä noita, ja muutkin suojelijat löytyvät suoraan venäläisistä tarinoista. Kansanperinnettä saatetaankin joskus käyttää fantasiakirjallisuudessa tuomaan fantasian maailmoja tutummiksi ja paremmin avautuviksi lukijoille, ja auttaakseen tätä hahmottamaan fantasiamaailmaa ja sen kulttuuria (Wienker-Piepho 2004, 42–43). Suoraan kansanperinteestä napatut hahmot ovatkin ehkä uskottavampia ja helpommin lähestyttäviä kuin kokonaan itse luodut. Vaikka esimerkiksi Baba Jaga ei olekaan todennäköisesti kovin tuttu suomalaisille, sen ja muiden venäläisten hahmojen käyttö luo kirjasta hyvän yhtenäisen kokonaisuuden, ja tuo siihen samalla aivan uuden tason. Venäläistä kulttuuria ei kuitenkaan tarvitse etukäteen tuntea, vaikka se onkin yhtenä kantavana voimana läpi kirjan.

Mahdollisten hahmojen lisäksi fantasiaa ja kansantaruja yhdistävät esimerkiksi siirtymät. Ne molemmat voivat alkaa todellisen maailman kuvauksella, mihin sekoittuu myöhemmin yliluonnollinen, tai sitten ne voivat yhdistää kahta maailmaa ja sisältää näiden välisiä siirtymiä (Wienker-Piepho 2004, 33). Neonkaupungin kohdalla tapahtuu jälkimmäistä, ja siirtymien ja yliluonnollisten välitilojen ja siirtymien asema vahvistuu entisestään trilogian toisessa osassa. En usko, että yhtenevyys kansantaruihin on tässä tapauksessa tarkoituksellista, mutta se on hyvä esimerkki siitä, kuinka vahvana kansantarujen perintö näkyy yhä tämän päivän kirjallisuudessa.

Neonkaupunki ja myös sen jatko-osa Spiraalitie, ja mitä todennäköisemmin myös myöhemmin ilmestyvä päätösosa ovat loistava osoitus siitä, että kotimainen fantasiakirjallisuus elää ja voi hyvin. Samalla se on esimerkki genrejen häilyvyydestä, sisältäen piirteitä useammastakin genrestä kuitenkin muodostaen eheän ja vakuuttavan kokonaisuuden.

Lähde:

Wienker-Piepho, S. 2004. Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä. Teoksessa: K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.) Fantasian monet maailmat. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelut, 32-55.

Teksti ja kuva: Emma Lahtinen