Kauhua ruotsinlaivalla

 

’’Komentosillalla yliperämies kuulee liikettä selkänsä takana. Hän kääntyy ympäri ja näkee että Berggren on avannut silmänsä. Hän juoksee kapteenin luokse ja vajoaa polvilleen. Berggrenin silmät räpsähtävät ja tämä ojentaa kätensä kohti yliperämiehen kasvoja. Huulet vetäytyvät taaksepäin ja jähmettyvät kivusta. Uudelleensyntyminen on tuskallista’’ Risteily s.282

 

Ihan ensimmäiseksi haluaisin tunnustaa, että tämä ei ollut ensimmäinen kosketukseni kauhugenreen. Kauhu on minua aina kiehtonut, eritoten videopeleissä ja elokuvissa. Kirjallisuudesta on vain ollut hankala löytää sellaista kauhuteosta, joka sykähdyttäisi ja herättäisi samanlaisia tunteita kuin hyvän kauhuelokuvan katsominen, tai kauhupelin pelaaminen pimeässä huoneessa (yksin, luonnollisesti). Olen kokeillut kotimaista, pohjoismaista, ulkomaista kauhua ja vaikka en haukkuisi yhtäkään lukemaani teosta huonoksi, niistä puuttui…sitä jotain. Sitten, kuin sattuman kaupalla törmäsin kirjastossa Mats Strandbergin teokseen, Risteily.

Mats Strandberg oli minulle täysin uusi tuttavuus. Pikainen bibliografian läpikäynti paljasti, että kyseinen ruotsalainen kirjailija oli enemmän tunnettu lasten- ja nuortenkirjallisuudestaan. Voin siis helposti uskoa, että hän olisi jäänyt myös monelta muulta huomaamatta, varsinkin kun miehen kauhutuotanto rajoittuu kahteen kirjaan. Suomessa vuonna 2016 julkaistu, Stella Vuoman suomentama Risteily oli siis kirjailijan ensiaskel aikuismaisemman kirjallisuuden ja kauhun suuntaan. Ja voi pojat, millainen ensimmäinen askel se onkaan.

Yritän kuvailla juonta paljastamatta mitään tärkeitä yksityiskohtia, sillä mielestäni kirja on parhaimmillaan, kun siitä tietää mahdollisimman vähän. Tapahtumat siis sijoittuvat Tukholmasta Suomea kohti suuntaavalle risteilyalukselle. Ajallisesti kaikki tapahtuu yhden yön aikana. Laivalle on saapunut jos jonkinlaista porukkaa, mukaan lukien kummallinen nainen ja hänen vielä omituisempi poikansa, jotka selvästi salailevat jotain. Poika tulee alkumatkasta aloittaneeksi tapahtumaketjun, jonka seurauksena matkustajilla alkaa pitkä ja ankara taistelu hengistään.

Kirja sisältää useita henkilöhahmoja, ja jokainen kappale on nimetty kappaleessa päähenkilönä toimivan hahmon mukaan, jotta lukija pysyisi paremmin kärryillä siitä, missä mennään ja kuka puhuu. Aluksi hahmojen määrä saattaa vaikuttaa sekavalta, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä helpommaksi tulee ’’lokeroida’’ missä ryhmissä hahmot yleensä esiintyvät. Esimerkiksi matkustajilla ja henkilökunnalla on oma ’’lokeronsa’’, ja on yksi lokero, jota en halua paljastaa. Yksi suosikkihahmoistani on ehdottomasti Dan Applegren, 45-vuotias entinen iskelmätähti, joka nykyään asuu laivalla ja toimii vakituisena viihteenä risteilykansalle. Hänellä on myös tärkeä osuus kirjan juonessa…

Risteily heijastelee hyvin ’’Kingimäisiä’’ piirteitä (mm. Karikatyyriset hahmot), ja pohjoismaalaisuus paistaa hyvin läpi tunnelmassa ja luonnollisesti tapahtumapaikassa. Tapahtumapaikkana ruotsinlaiva on myös erinomainen, koska se tuo selkeän eristyneisyyden tunteen kirjan tapahtumiin. Paras tapa, miten osaisin kuvailla kirjan tekstiä on ’’Mitä jos joku Stephen Kingin elokuva-adaptaatioista (esim. Carrie) muunnettaisiin takaisin kirjaksi, ja vaihdettaisiin tapahtumapaikaksi ruotsinlaiva?’’. Kirjan teksti ja tapahtumien jokseenkin jopa liioiteltu graafinen kuvailu antoi lukukokemukselle tietynlaisen… elokuvamaisen vivahteen, jonka ansioista olin liimattuna kirjaan melkein alusta loppuun. Valitettavasti kyseinen teos oli sen verran pitkä, että välissä piti nukkua.

Genrensä edustajana teos on mielestäni varsin monipuolinen, ja lainailee erilaisia piirteitä sekä kauhun klassikoista (aiemmin mainittu King) ja myös uudemmista kauhun vivahteista, ja erityisesti elokuvista. Yliluonnollisia piirteitä sekoitellaan täysin realistiseen risteilylaivakokemukseen. Lopputuloksena on koukuttava kertomus täynnä kauhua, toimintaa ja paljon, PALJON verta. En ehkä suosittelisi herkimmille lukijoille.

Summa summarum, kyseinen teos yhdistelee erilaisia kauhun elementtejä loistavasti, hahmot ovat toisistaan hyvin erottuvia ja sujuvasti kirjoitettuja, tapahtumapaikka on mainio ja tunnelma kirjassa sitäkin parempi.

Jos vähääkään kiinnostaa, ja toivottavasti olen onnistunut herättämään mielenkiintoa, niin suosittelen kaikille kauhun faneille tai lukukokemuksissaan avoimille antamaan tälle kirjalle mahdollisuuden. Ja jos kyseinen teos nappaa, niin Strandbergiltä on myös toinen teos, Hoivakoti (2017), joka on vähintäänkin yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin Risteily. Joten tee itsellesi kauhea palvelus, ja tutustu tämän ruotsalaisen mysteerikirjailijan tuotantoon. Et varmasti tule pettymään!

(Huom: Molemmat Risteily ja Hoivakoti löytyvät myös äänikirjoina esim. Storytelistä. Voi jopa parantaa ’’luku’’kokemusta)

 

Lähde: Strandberg, M. & Vuoma, S. 2016. Risteily. Helsinki: Like Kustannus.

Teksti & Kuva: Jere Rinta-Valkama

Nathan Hill – Nix
Äiti, kuka sinä oikein olet?

”Nathan Hill on huikeuden mestari.” ilmoittaa John Irving Nixin etukannessa. Hehkutus jatkuu sisäliepeessä: ”Jos yhdistäisi Jonathan Franzenin, Donna Tarttin, John Irvingin ja HBO:n parhaimmat käsikirjoittajat, voisi syntyä Nixin kaltainen romaani.” Odotukseni olivat siis kieltämättä melko korkealla tarttuessani ensimmäistä kertaa tähän Nathan Hillin esikoisteokseen, jota suureksi amerikkalaiseksi romaaniksikin luonnehditaan.

Nix kertoo nettipeliaddiktioon taipuvaisesta, työhönsä leipääntyneestä ja valkoisen paperin kammosta kärsivästä kirjailija ja collegeopettaja Samuel Andresen-Andersonista sekä hänen äidistään Faye Andresen-Andersonista. Samuel ei ole kuullut äidistään sen koommin, kun tämä hylkäsi hänet yllättäen loppukesästä 1988 hänen ollessaan 11-vuotias. Vuosikymmenien kuluttua vuonna 2011 äiti ilmestyy yllättäen Samuelin elämään mediaa kohahduttavien tapahtumien kautta. Menestysnovellinsa julkaisemisen jälkeen kirjoittajan blokin kanssa kamppaillut, jo kirjoittamatta jääneestä esikoisromaanistaan ennakkopalkkionsa kuitannut ja kuluttanut Samuel päättää lepyttää rahoja takaisin vaativan kustantajansa lupaamalla kirjoittaa paljastuskirjan yllättäen mediapersoonaksi nousseesta, Samuelille itselleenkin lähes tuntemattomasta äidistään.

Nathan Hill kirjoitti Nixiä kymmenen vuoden ajan, ja se myös näkyy teoksessa. Tarinaa kuljetetaan kolmella eri aikatasolla, jotka kattavat romaanin nykyhetken eli vuoden 2011 tapahtumat, Samuelin kouluvuodet ennen äidin lähtöä sekä vuoden 1968 tapahtumat, jolloin Faye aloitti opiskelunsa Chicagossa. Aikakausien välillä hypitään saumattomasti ja kirja sisältää käsittämättömän paljon, noh, kaikkea. Välillä tuntui, että olisin lukenut useampaa kirjaa yhden sijasta, niin paljon vaihtelua tähän Hillin 700-sivuiseen teokseen mahtui. Runsaasta ja vaihtelevasta sisällöstään huolimatta kirja on yllättävän kevytlukuinen. Nix oli myös mielestäni todella hauska, vaikka sekaan mahtui vaikeita ja kipeitäkin teemoja.

Nixin sijoittaminen tiettyyn genreen aiheutti ainakin itselleni hieman päänvaivaa. Kirjasampo ehdottaa lajityypiksi perheromaania, joka on genrenä itselleni melko tuntematon. Olihan kirja osaltaan kovin perhekeskeinen, joten luonnehdinta pitänee paikkansa. Nixistä näkee myös kirjoitettavan suuren amerikkalaisen romaanin perinteenjatkajana. Suuria amerikkalaisia romaaneja kuvaillaan kohua aiheuttaviksi, mestarillisiksi teoksiksi, joiden suhteen asetetaan suureellisia odotuksia, kuten kirjallisuuden pelastaminen sekä kansakunnan tuntojen tiivistäminen. (Image-blogit 2017).

Kaiken kaikkiaan Nix oli mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä teos, joka järkälemäisestä koostaan ja runsaista sivutarinoistaan huolimatta oli yllättävänkin soljuva kokonaisuus.

 

”Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten.”

 

Lähde:

Image-blogit. 19.7.2017. Valtavan suuri, mahtavan amerikkalainen, uskomattoman romaani. [Blogikirjoitus]. Apu. [Viitattu 28.3.2021]. Saatavana: https://blogit.apu.fi/rivienvalista/nathan-hill-the-nix-suuri-amerikkalainen-romaani-arvostelu/

 

Teksti ja kuva Juha Mikkonen

 

                   

Elätkö itseäsi vai muita varten?

” -Luin lehdestä naisesta, joka oli virunut asunnossaan kuolleena monta viikkoa, ettäs tiedätte. Jutussa sanottiin että kuolema oli ”luonnollinen”. Naisen päivällinen oli edelleen pöydällä. Eihän sellaisessa ole mitään luonnollista. Kukaan ei tiennyt että hän oli kuollut ennen kuin naapurit valittivat hajusta.

-Haluan työpaikan, koska olen sitä mieltä ettei todellakaan ole soveliasta häiritä naapureita pahalla hajulla. Haluan että joku tietää että minä olen täällä.”

Britt-Marie kävi täällä s.34,36

Kuvittele, että havahdut kuusikymmenvuotiaana siihen, että elämäsi ja haaveesi jäivät toteutumatta. Elit aina ”sitku”-elämää, sillä jonkun toisen ihmisen ajatukset ja haaveet vaikuttivat aina mielestäsi tärkeämmiltä kuin omasi. 

Kirjan kerronta alkaa liki tragikoomisesti, Britt-Marie ei ole eläessään tehnyt töitä, mutta nyt hän niitä tarvitsee ja suuntaa työvoimatoimistoon. Työvoimatoimiston virkailija on aivan selkeästi ihan eri maailmasta kuin tämä elämäntehtäväänsä huolella hoitanut edustusrouva. Ensimmäiset naurunpyrskähdykset lukija kokee, kun hän näkee mielessään pirtsakan nuoren virkailijan ja toisaalta hieman närkästyneen Britt-Marien joka ei ikinä ole juonut arkisesti kahvia pelkästä muovimukista, saatikka laskenut milloinkaan kuppia pöydälle ilman alustaa (Backman 2016, 10). Kuvailu vie lukijan parhaansa mukaan Britt-Marien kenkiin ja näyttää kuinka tiukkaan pinttyneet käyttäymis- ja ajattelumallit luovat sisäsyntyisiä odotuksia meille jokaiselle. Kirja omalla tavallaan haastaa lukijansa kyvyt asettua toisen ihmisen asemaan.

Britt-Marie ei tahallaan ole töykeä, eikä hän aina tule kirjansivuilla ajatelleensa olevansa mitenkään tyly tai muuta vastaavaa ja lukijalle aina korostetaan, kuinka hän on vain huomaavainen. Tähän myös perustuu kirjan sijoittuminen huumokirjallisuuteen.

Genrensä edustajana kirja on tyypillinen hyvänmielenkirja, lukija pääsee hyvin mukaan tapahtumiin, jotka sinänsä ovat verrattain varsin tavanomaisia, mutta Britt-Marien kyky suhtautua niihin ei sitten tavanomainen olekaan ja se luo niihin humoristisen kaiun.

Pienen kaupungin nuorisotalon kiinteistönhoitaja, se on Britt-Marien elämänsä ensimmäinen työpaikka. Ainoa syy miksi kyseinen työpaikka oli ollut edes saatavilla, johtui siitä, ettei nuorisotaloa oltu vielä ehditty lakkauttaa (Backman 2016, 42). Borgin pieni kaupunki, jossa liki kaikki palvelut ja työpaikat ovat lakkautetut, asukkaat, jotka ovat kukin tahoillaan osittain luovuttaneet, mutta silti jotkut jaksavat pyrkiä pitämään vielä kiinni omasta omanarvontunnostaan. Tähän soppaan kun lisätään heikoilla sosiaalisilla taidoilla varustettu hiukan varttuneempi Britt-Marie kyseenalaistamaan kaupunkilaisten elintapoja, niin väärinkäsitykset ovat väistämättömiä.  

Juonen mukana kulkee ajoittainen muistelu menneistä, joiden avulla lukija kehittää itselleen lisää ymmärrystä Britt-Marien tapoihin toimia eri tilanteissa. Epävarmuuden omien mielipiteiden ja haaveiden merkityksellisyydestä, jokaisen ihmisen sisäsyntyisen tarpeen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kirjan muiden hahmojen selkeä erilaisuus Britt-Marieen verraten luo virkistävän perspektiivin, varsinkin kun tapahtumien myötä Britt-Marien sisäinen maailma laajenee ja hän oivaltaa niin itsestään kuin elämästäänkin jotain uutta, sekä samalla piristää nukkavierun kaupungin tunnelmaa.

Myöskin eräänlainen avunanto-sopimus rotan kanssa hymyilyttää, mutta on myös haikea. Britt-Marien kokee, että vain lahjomalla snickers-suklaan avulla rotan käymään luonaan päivittäin, hän saisi varmuuden että ”joku tietää että olen täällä” (Backman 2016, 94).

Britt-Marien hahmo muistuttaa meitä jokaista pitämään huolta siitä, että elämämme on elämisen arvoista. Myös siten että voimme sanoa rakastaneemme elämämme aikana sekä muita, mutta myös itseämme.

Ja muistakaa, jos joskus satutte juomaan muutaman ylimääräisen viski-paukun, on varsin hyvinkin todennäköistä että sairastutte seuraavana päivänä influenssaan, ettäs tiedätte! (Backman 2016, 285).

 

Lähde: Backman, F. & Heikkilä, R. 2016. Britt-Marie kävi täällä. Helsingissä: Otava.

Teksti ja kuva: Marja-Liisa Korpela

 

Fantasiaa ja kansantaruja neonvalojen hohteessa

Miltä kuulostaisi yhdistelmä urbaania fantasiaa ja venäläisiä kansantaruja? Tätä tarjoaa Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan esikoisteos Neonkaupunki (2020). Kirja aloittaa samannimisen trilogian, jonka toinen osa, Spiraalitie ilmestyi maaliskuussa.

Vera Maksinovan paras ystävä Tarkkis on kadonnut. Etsiessään tätä, Vera päätyy Elmille, rinnakkaismaailmaan, jota hallitsevat suojelijahahmot. Suojelijoilla on omat jenginsä, jotka käyvät jatkuvaa reviirikiistaa Elmillä. Vera löytää itsensä Baba Jagan, lapsia syövän noidan, hallitsemasta gorgy-jengistä, jonka yhtenä johtohahmoista toimii Tarkkis. Mutta kuinka sopeutua väkivaltaiseen ja hierarkiseen jengielämään ja jatkuvaan valtakamppailuun? Kuinka kuulua yhteisöön, joka on samaan aikaan niin tuttu ja niin vieras?

Kirjassa näkyy hyvin ulkopuolisuuden kokemus sekä identiteetin löytäminen. Se sisältääkin paljon sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, että maahanmuuttajia. Venäläinen kulttuuri on myös jatkuvasti läsnä, koostuuhan gorgyt venäläistaustaisista ihmistä. Tämä näkyy hahmoissa hyvin eri tavoin, mukana on niin suomessa syntyneitä venäläistaustaisia hahmoja kuten Vera, kuin myös esimerkiksi suomeen naimisiin tullut Ksjuša. Gorgyja yhdistääkin paitsi jengi, myös kieli ja kulttuuri. Neonkaupunki kuuluu fantasian lisäksi myös vahvasti sateenkaarikirjallisuuteen hahmojensa ansiosta, mutta myös piirteitä maahanmuuttajakirjallisuudesta löytyy. Venäjältä Suomeen muuttanut Terentjeva pystyy tuomaan hyvin kulttuuriset eroavaisuudet ja maahanmuuttajan näkökulmaa teokseen.

Kuten alussa totesin, yksi iso osa Neonkaupunkia ovat venäläiset kansantarut. Gorgyjen suojelija Baba Jaga on pahoja lapsia syövä noita, ja muutkin suojelijat löytyvät suoraan venäläisistä tarinoista. Kansanperinnettä saatetaankin joskus käyttää fantasiakirjallisuudessa tuomaan fantasian maailmoja tutummiksi ja paremmin avautuviksi lukijoille, ja auttaakseen tätä hahmottamaan fantasiamaailmaa ja sen kulttuuria (Wienker-Piepho 2004, 42–43). Suoraan kansanperinteestä napatut hahmot ovatkin ehkä uskottavampia ja helpommin lähestyttäviä kuin kokonaan itse luodut. Vaikka esimerkiksi Baba Jaga ei olekaan todennäköisesti kovin tuttu suomalaisille, sen ja muiden venäläisten hahmojen käyttö luo kirjasta hyvän yhtenäisen kokonaisuuden, ja tuo siihen samalla aivan uuden tason. Venäläistä kulttuuria ei kuitenkaan tarvitse etukäteen tuntea, vaikka se onkin yhtenä kantavana voimana läpi kirjan.

Mahdollisten hahmojen lisäksi fantasiaa ja kansantaruja yhdistävät esimerkiksi siirtymät. Ne molemmat voivat alkaa todellisen maailman kuvauksella, mihin sekoittuu myöhemmin yliluonnollinen, tai sitten ne voivat yhdistää kahta maailmaa ja sisältää näiden välisiä siirtymiä (Wienker-Piepho 2004, 33). Neonkaupungin kohdalla tapahtuu jälkimmäistä, ja siirtymien ja yliluonnollisten välitilojen ja siirtymien asema vahvistuu entisestään trilogian toisessa osassa. En usko, että yhtenevyys kansantaruihin on tässä tapauksessa tarkoituksellista, mutta se on hyvä esimerkki siitä, kuinka vahvana kansantarujen perintö näkyy yhä tämän päivän kirjallisuudessa.

Neonkaupunki ja myös sen jatko-osa Spiraalitie, ja mitä todennäköisemmin myös myöhemmin ilmestyvä päätösosa ovat loistava osoitus siitä, että kotimainen fantasiakirjallisuus elää ja voi hyvin. Samalla se on esimerkki genrejen häilyvyydestä, sisältäen piirteitä useammastakin genrestä kuitenkin muodostaen eheän ja vakuuttavan kokonaisuuden.

Lähde:

Wienker-Piepho, S. 2004. Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä. Teoksessa: K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.) Fantasian monet maailmat. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelut, 32-55.

Teksti ja kuva: Emma Lahtinen

Rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen – Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020)

”Ajattelen niin, että kirjoissa on valtavasti voimaa. Ne ovat kuin kipinöitä, jotka sytyttävät mielen roihuun. Ne tarjoavat mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä paremmaksi ihmiseksi.”

Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020), s.182

Tämä tarina on heille, jotka rakastavat kirjoja ja kirjallisuutta sekä haluavat viihdyttää itseään osittain historiaankin sijoittuvan fiktion parissa. Teoksesta välittyy rakkaus lukemiseen ja kirjoihin. Christina Caboni kuljettaa taitavasti lukijaa kahdessa eri aikakaudessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen 1800-luvulle ja nykyajan kuvaukseen. Kirja yhdistää kaksi kerrontalinjaa, jossa yhdistyvät fiktiivinen kertomakirjallisuus ja historiallisen romaanin kriteerit täyttävä linja.

Historiallisen romaanin genren tyypilliset piirteet tulevat esiin luvuissa, joissa ajan kuvaus ja miljöö liittyvät yleisesti tuntemaamme historiaan, kuten Hosiaisluoma (2016, 317) historiallista romaania määrittelee. Tällaisia asioita kirjassa ovat tapahtumien sijoittuminen menneisyyteen ja naisen aseman kuvaus 1800-luvulla. Samalla kirja mielestäni uudistaa tai on rajatapaus perinteisen historiallisen romaaniin genressä, koska se kuljettaa rinnallaan nykyaikaan sijoittuvaa kertomusta, joka mielestäni korostaa naisen aseman heikkoutta historiallisessa osuudessa, kun naisen asemaa on mahdollista peilata moderniin naiseen samassa tarinassa. Kirja ansaitsee tulla luetuksi, mutta varsin tuoreena teoksena ei ole saanut vielä mielestäni huomiota ainakaan Suomessa.

Kirjan jännite syntyy juonesta, joka tempaa lukijan hetkessä mukaansa. Tarina alkaa, kun kirjastonhoitaja Sofia Bauer saa lahjaksi vanhalta kirjakauppiaalta kirjan, johon on kätketty kirje, kirjeen tuoman arvoituksen ratkaiseminen on tarinan kuljettava voima. Salaisuuden selvittämisen ympärillä käsitellään Sofian muuttunutta elämän tilannetta ja elämän valintoja modernina naisena ja kirjeiden kautta kerronta johdatetaan Claricen tarinaan, jossa esiin nousee hätkähdyttävästi naisen asema 1800-luvulla.

Kirja kertoo kahden naisen tarinan, joista molemmat tarinat kuvaavat aikakaudelle tyypillistä naisen asemaa. Sofia on moderni naishahmo, joka haaveilee itsenäisemmästä elämästä, jota varjostaa epäonnistunut avioliitto ja kaipaus kirjastonhoitajan työhön. Nykyajan naisen on kuitenkin helpompaa järjestää asiansa aviomiehen vastusteluista huolimatta. Claricen elämää varjostaa vuoroin hänen setänsä ja aviomies. Hän joutuu luopumaan rakkaasta kirjansitomisen taidon harjoittamisesta setänsä vaatimusten vuoksi. Aviomies taas alistaa ja nöyryyttää Claricea kaikin tavoin. Ilman oikeutta omaisuuteensa naisen on vaikea päästä pakoon pahaa aviomiestään.

Molempia naisia yhdistää sama tavoite, pyrkimys itsenäisempään elämään, mutta tavoite saavutetaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan. Tavoite on ympäröivän yhteiskunnan normien mukainen Sofian tapauksessa, mutta Claricen tarinassa yhteiskunnan normien vastainen. Tällöin Claricen itsenäistyminen vaatii paljon voimakkaampia ja radikaalimpia ratkaisuja kuin Sofian, koska naisen asema Claricen aikakauteen liittyen on niin huono ajatellen tässä yhteydessä avioliittoa ja ammattia. Aromaan (1990, 154) mukaan 1800-luvulla säätyläistytön ainoa sopiva ammatti oli avioliitto. Tuolloin tytöt eivät pätevöityneet ammattiin eivätkä saaneet jatko-opintokelpoisuutta.

Lukijaa kirjassa viehättää tarinasta kuvastuva rakkaus kirjoihin, sekä kiinnostava kuvaus 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa. Kirjassa on myös kaunis yksityiskohta, kirjan jokaisen luvun aloittaa sitaatti, joka ikään kuin lisää rakkauden osoitusta kirjallisuutta kohtaan. Sitaatit lisäävät kirjan kielellistä kauneutta.  

Kuulisin mielelläni, oletko sinäkin jo lukenut - Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus kirjan? tai innostuitko lukemaan?

 

Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus

Suomentanut Osmo Korhonen

Impromptu Kustannus, 2020

 

LÄHTEET

Aromaa, V. 1990. Tyttöikä – tuulenpyörre ja tosipaikka. Teoksessa: K. Immonen (toim.) Naisen elämä: Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit. Helsinki: Otava. 91 – 205.

Hosiaisluoma, Y. 2016. Kirjallisuusoppi: Aapisesta äänirunoon. Helsinki: BTJ Finland Oy.

 

Teksti ja kuva Saara Kuvaja