Wille Riekkinen, Metsä kirkkoni olla saa  (2009)

Eräkirjallisuutta syvällisemmin

”Ihmisen olennaisimpiin kysymyksiin kuuluu saada selvyys siitä, kuka minä olen, minne olen menossa ja mikä on elämän mieli ja tarkoitus. Uskon, että suhtautumisemme ja suhteemme luontoon auttaa näiden asioiden käsittelemisessä. Luonto kokonaisuudessaan kaikkine tarkoituksenmukaisuuksineen ja lainalaisuuksineen asettaa ihmisen omalle paikalleen. Se on vaativa paikka, onhan ihmisyyden vaalimisessa samalla kyse luomakunnan huolenpidosta.”

Näin pohtii piispa Wille Riekkinen kirjassaan Metsä kirkkoni olla saa. Kirja on mielenkiintoinen löytö erägenren reunamilta, mutta toisaalta aivan sen ytimestä. Kirja ei rajoitu vain tarinoihin metsästyksestä ja kalastuksesta. Luonto on eräkirjallisuudessa aina merkittävässä roolissa, näin tässäkin teoksessa. Hosiaisluoma (2016, s. 218) nostaakin genren määritelmässään yhdeksi eräkirjallisuuden keskeiseksi tehtäväksi kulttuurin ja luonnon vuoropuhelun. Se taas antaa tilaa ja mahdollisuuksia pohtia elämän suuria kysymyksiä.

Kirja on monipuolinen kattaus pieniä, novellimaisia tarinoita. Liikkeelle lähdetään muinaisista kreikkalaisista, siirrytään omaan kansanperinteeseemme ja välillä yhdistetään teemat oivallisesti hengellisyyteen. Riekkinen johdattaa lukijaansa nuoruusmuistoihin, luentomatkalle intiaanipäällikköjen pariin, peijaisiin, mutta myös perinteisille kalastus- ja metsästysreissuille. Hän nostaa esiin luonnon antimista nauttimisen laajemmin, kertoen marjastuksesta ja siinä sivussa hillasuolle eksymisestä sekä sienestyksestä ja huolesta oliko ne syödyt sienet sittenkään syötäviä. Tarinat soljuvat sujuvasti lomittuen palkitun valokuvaajan, Seppo J.J. Sirkan tunnelmallisiin otoksiin.

Petri Laukka (2022, s. 34–35) tuo artikkelissaan esiin, kuinka perinteinen eräkirjallisuus on hiipumassa. Genren huippuaika sijoittui vuosiin, jolloin maalta kaupunkeihin muuttaneet suuret ikäluokat pääsivät eräkirjan siivin takaisin juurilleen. Riekkisen tarjoamalla uudella sävyllä eräkirja voi edelleen olla rauhoittava henkireikä, nyt kiireiselle ja urbaanille cityihmiselle. Laukka pohtii, kuinka luonnon kunnioitus ja huoli ympäristöstä ovat vieraannuttaneet lukijat perinteisestä aseisiin ja pyydyksiin nojaavasta eräkirjallisuudesta. Juuri näitä moderneja teemoja Riekkinen nostaa esiin puhuen vastuullisesta luomakunnan tilanhoitajan tehtävästä ja korostaen nyky-eräilyn monipuolisuutta. Sitä voi tehdä yhtä lailla kantaen asetta tai kameraa, käyttäen uistinta tai poimuria, liikkuen jalan, suksin tai purjein.

Riekkisen kertomuksia on mielenkiintoista verrata legendaarisen eräkirjailijan, E. A. Järvisen teoksiin. Riekkinen kertoilee samaan tapaan eräilytaidoista, vanhoista erätavoista, kahvinkeitosta tervaskannosta tehdyillä tulilla. Toisaalta Järvisen (1961, s. 28, 150, 203) teoksistakin löytyy yllättävän paljon hengellisyyttä ja viittauksia luonnon vastuulliseen ja kohtuulliseen käyttöön (s. 23). Riekkisen kirjasta löytyvät kaikki elementit, joita Laukka (2022, s. 34–35) luettelee kunnon eräkirjaan kuuluvaksi, vaikkei tämä kirja ainakaan omassa kirjastossani erähyllystä löytynytkään. Yksi asia ei kuitenkaan täsmää. Laukan haastatteleman eräkirjaharrastajan mielestä kerronta saa olla vähän kirveellä veistettyä eikä lauseiden tarvitse olla kovin hienoja. Riekkinen on kuitenkin taitava sanankäyttäjä, kuten sanankäytön ammattilaiselta sopii odottaakin. Liekö tuota voi miinukseksi laskea. Riekkisellä on myös välillä hauskaa pilkettä silmäkulmassa. Tiedätkö millaiset ovat metsästysseuran kilibailut? No nehän ovat pääsiäissyömingit, joissa nautitaan lammasta.

Kirjan kantava teema on, kuinka metsä on myös rauhoittumisen paikka. Sitä kuvaa herkällä tavalla Immi Hellénin (1898) runo Paimenpoika, jonka viimeisistä säkeistä kirja on saanut nimensä.

On armas sunnuntaiaamu tää,
se mielessä muistot herättää –
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain –
hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.

Teksti ja kuva Johanna Pulkkinen

Lähteet

Hellén, I. (1898). Paimenpoika. https://fi.wikisource.org/wiki/Paimenpoika_(1930)

Hosiaisluoma, Y. (2016). Kirjallisuusoppi: aapisesta äänirunoon. Avain.

Järvinen, E. A. (1961). Ihmisen osa: tarinaa sodanjälkeisiltä vuosilta. WSOY.

Laukka, P. (22.10.2022). Perinteinen eräkirjallisuus häipyy hiljaa pois. Kaleva, 34–35.

Riekkinen, W. (2009). Metsä kirkkoni olla saa. Kirjapaja.