Einar Kárason, Miekkakäräjät

Eletään 1200-lukua. Norjassa juopotteleva ja rellestävä arvovaltaisen islantilaispäällikön poika Thordur Kakali Sighvatsson saa yllättäen kuulla, että hänen sukunsa päämiehet on tapettu sukujen välisessä taistelussa Islannissa. Palatessaan tyhmänrohkeasti takaisin kotimaahansa Thordur aloittaa käsittämättömän hullunmyllyn kierrellessään ympäri Islantia sukunsa vihollisten jahtaamana. Vanhan mahtisuvun perillisen palaaminen aiheuttaa joissakin paikallisissa ylenkatsetta, epäuskoa ja pelkoa sodan uudelleen syttymisestä, mutta osassa myös innostusta ja toivetta veritekojen kostamiseen. Mutta kuinka kauan Thordur pysyy ylipäätänsä hengissä pakomatkansa aikana?

Islantilaisen nykykirjailija Einar Kárasonin historiallinen romaani Miekkakäräjät pohjaa tarinansa islantilaissaagoihin. Monet tarinassa esiintyvistä henkilöistä ovat todellisia, mukaan lukien Thordur, hänen sukunsa jäsenet sekä hänen vihollisensa (Sæland 2004). Myös tarinan juonen yleispiirteet ja siinä esiintyvät taistelut perustuvat historiallisiin lähteisiin.

Kiinnostavaa historiallista tuntua romaanissa tuo myös siinä esiintyvien henkilöiden ajatus- ja arvomaailma, mikä voi välillä voi nykyajan ihmiselle tuntua paikoin erikoiselta.  Väkivalta, tappaminen ja ryösteleminen on kirjan kuvaamassa yhteiskunnassa yleistä, ja verikosto nähdään tavallisena tapana hyvittää tämän kaltaiset rikokset. Sen sijaan esimerkiksi usko kirkonkiroukseen tai lupauksien pitämiseen sodan aikanakin näyttää useimmilla kirjan henkilöillä olevan vahva.

Henkilöhahmojen erilainen ajatusmaailma tulee hyvin esille eräässä kirjan kohtauksessa, joka voi vaikuttaa nykyihmisestä melko absurdilta. Siinä joukko miehiä pakenee taistelun jälkeen vihollisiaan paikalliseen kirkkoon. Koska heidän vainoojansa eivät uskaltaneet tappaa miehiä kirkkoon, peläten saavansa Jumalan vihan yllensä, päättävät he piirittää kirkon ja odottaa kunnes sisällä olijoilla tuli pakottava hätä käydä tarpeilla. Osan miehistä piirittäjät armahtivat, loput kirkosta ulos astuvista he teloittivat.

Huolimatta ihmisten erilaisesta ajatusmaailmasta, monet kirjan henkilöt ovat ainakin jollakin tasolla samaistuttavia. Toisaalta kovin syvällisesti ei useimpiin henkilöhahmoihin romaanissa juuri paneudutakaan, sillä sen henkilögalleria on laaja ja moni hahmoista esiintyykin kirjassa vain lyhyen aikaa. Toki kirjan keskeiset hahmot ovat varsin mieleenpainuvia. Esimerkiksi päähenkilö Thordur, joka ei tunnu suunnittelevan tekojaan kovin pitkälle ja tuntuu selviytyvän lähinnä tuurin ja hullun rohkeuden avulla. Hänen vastustajansa Kolbeinn Nuori tuntuu taas hautovan asioita päässään liiaksikin asti.

Ottaen huomioon kirjan rankan aihepiirin, sukujen välisen verikoston, kirjan kerronta on oikeastaan yllättävän leppoisaa ja humoristista. Juonikaan ei tarinassa ole kaikista tyypillisin, niin paljon tapahtumien kulkua ohjaa tuuri ja tohelointi.

Historiallisen romaanin lisäksi kirjan voisi kaiketi laskea myös sotaromaaniksi, tosin en kyllä kutsuisi kirjassa esiintynyttä tapahtumasarjaa varsinaisesti sodaksi. Tarinassa kuvataan kyllä muutamia väkivaltaisia ja sekavia taisteluita, mutta mielestäni kertomuksen pääpaino on Thordurin ja hänen seurueensa erikoisesta matkasta läpi Islannin.

Suosittelen kyllä lukemaan teoksen, mikäli se alkoi selostukseni perusteella kiinnostamaan. Näkisin että teos on myös omiaan herättämään kiinnostuksen islantilaissaagojen lukemiseen, näin kävi ainakin itselläni.

Teksti ja kuva: Sakari Tokoi

Lähteet:

28.7.2004. Sæland, S. Hvað var Sturlungaöld? [Verkkosivu]. Vísindavefurinn. [Viitattu 30.4.2021]. Saatavana: https://www.visindavefur.is/svar.php?id=4429

RUTTOKOIRAT, ELÄINFANTASIAN MUSTA LAMMAS

“Oliko koskaan koiraa, joka osasi lentää?” “Oli” vastasi Räyhkä saman tien. “Mutta ihmiset leikkasivat sen siivet nähdäkseen, mitä tapahtuisi.” “Mitä tapahtui?” “Se ei voinut enää lentää.” (R, Adams.)

Richard Adams on tunnettu Ruohometsän kansasta, mutta tällä kertaa olen lukenut toisen hänen fantasiakirjoistaan, jossa eläimet saavat äänen; Ruttokoirat. Se kertoo kahden koiran, Räyhkän ja Nipsun ystävyydestä, heidän paostaan eläintentestauslaitokselta ja matkasta läpi Englannin maaseudun. Laitos ilmoittaa, että heiltä on karannut kaksi koiraa, jotka ovat vaarallisia ja mahdollisesta tarttuvia tauteja kantavia.  Niiden nappaamiseksi ja lopetettavaksi järjestetään koko Englannin laajuinen jahti.

Ruttokoirat kuuluu fantasiagenreen, tarkemmin eläinfantasiaan. Risingshadowin mukaan eläinfantasiassa nimen mukaisesti eläimet ovat pääosassa ja ovat tarinoiden päähahmoja. Eläinten realistisuus vaihtelee teoksittain, eli miten todenmukaista minkäkin lajin käyttäytyminen on todellisuudessa. Eläimet saattavat ajattelukykyä lukuun ottamatta käyttäytyä lajityypillisesti tai ne voivat elää ihmisen tavoin, vaatetettuina ja kahdella jalalla pystyssä kulkien.

Ruttokoirien eläimet ovat ensimmäiseksi mainitun tyyppisiä; päähahmot Nipsu ja Räyhkä ovat päällisin puolin “tavallisia” koiria ja tarinan ihmiset kohtelevat niitä sen mukaisesti. Ne kuitenkin ajattelevat ihmisen tavoin ja niiden tunne-elämä on värikkäämpää, kuin koirien todellisuudessa on. Koirat eivät esimerkiksi kykene ajattelemaan tulevaa, mutta ne voivat ennakoida tapahtumia kokemusten perusteella, jos ne ovat ehdollistuneet siihen. Esimerkiksi Räyhkä pelkää vettä, koska se on laitoksella toistuvasti hukutettu - tämä voisi hyvin olla totta oikeankin koiran kohdalla. Eläinkokeissa käytettävien eläinten arjen realistisuus onkin kirjan raskainta luettavaa.

Nipsulle taas on tehty monia aivokirurgisia toimenpiteitä, joidenka seurauksena sen tietoinen mieli ja alitajunta ovat sekoittuneet keskenään. Tämä tarkoittaa kirjassa sitä, että Nipsu saattaa uneksia hereillä ollessaan, nähdä näkyjä, eikä se osaa erottaa, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä ei. Vaikka Nipsun kirjassa kuvailtu mielisairaus on fantasiaa, on kuitenkin totta, että eläinkokeita on tehty tässäkin muodossa. Kärsimyksistään huolimatta Nipsu on kahdesta koirasta toiveikkaampi ja sen halu löytää pysyvä koti ja hyvä ihmisomistaja ohjaavat koirien matkaa.

Alussa mainitsemani Adamsin tunnetuin teos, Ruohometsän kansa on klassikko, jossa kaniinit pakenevat yhdyskuntansa tuhoa ja etsivät uutta kotia. Ruttokoirissa on pintapuolin samankaltaisuuksia. Molemmat teokset on kirjoitettu eläimen näkökulmasta, ihminen on vihollinen ja eläinhahmojen päämäärä on löytää turvapaikka. Suurin ero on tarinoiden tunnelmassa; siinä missä Ruohometsänkansa on sadunomainen koko perheen tarina, Ruttokoirat on synkempi ja vähän kypsempää lukijakuntaa vaativa. Kirjassa Nipsun mielestä turva löytyy hyvän ihmisomistajan myötä, kun taas Räyhkän mielipide on synkempi; siitä koko maailmaa ei ole tarkoitettu eläimille, koska ihmiset ovat niille liian julmia, eikä niillä siten ole sijaa elää ihmisten rinnalla.

Kirjassa on koirien kuvakulman lisäksi mielenkiintoinen, kaikkitietävä kertoja, joka saattaa olla Adams itse, tai ainakin minä tulkitsin näin. Kaikkitietävä kertoja on yleensä läsnä siksi, että lukijalle voitaisiin kertoa sellaisia asioita, joita kirjan hahmot eivät voi havainnoida tai joista he eivät ole tietoisia. (Kukkakorpi, M.) Ruttokoirien kohdalla kertoja on epätyypillisempi. Kertoja ei pelkästään kuvaile ympäröivää luontoa ja tarinan ihmishahmojen puuhia, vaan hän yllättää lukijan arvostelemalla ihmisten arvoja ja tapoja. Nämä kommentit toistuvat läpi kirjan, tuoden siihen jopa satiirisia sävyjä. Aika ajoin kertoja poikkeaa myös filosofisiin mietteisiin proosan muodossa, mikä lisää Ruttokoirien erikoisuutta genrensä edustajana. Kertoja ei myöskään ole luotettava tai puolueeton, vaan se pyrkii muokkaamaan lukijan mielipidettä omalle puolelleen.

Ruttokoirat on siis eläinfantasia, mutta toisin kuin Ruohometsän kansa ja muut saman genren muiden kirjailijoiden teokset, se ei ole eeppinen, voitokas seikkailu. Yksinkertaisesti kuvailtuna se on kahden eläinkokeissa käytetyn koiran selviytymistarina, mutta kirjan sisältö on teemallisesti rikas. Se pohtii eläinkokeiden eettisyyttä, (ihmis)yhteiskunnan suhdetta eläimiin ja eri kulttuurien tapoja kohdella eläimiä. Epätavallisen kertojan vuoksi kirjan loppukaan ei ole täysin selvä, vaan se on luettava itse ja päätettävä, mitä lopussa todella tapahtuu ja miten Räyhkän ja Nipsun käy.

LÄHTEET

R, Adams. 1978. The Plague Dogs. Alfred A. Knopff, INC. United States of America.

R, Adams. 1975. Ruohometsän kansa. Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki.

Tyylilaji: Eläinfantasia. 2021. [Verkkosivu.] Risingshadow. [Viitattu 22.4.2021] Saatavana: https://www.risingshadow.fi/library/genre/animal_fantasy

Kukkakorpi, M. 1.3.2020. Kertojan valinta: kenen perspektiivistä kirjoitat. [Blogikirjoitus.] Epilogi: jälkisanat. [Viitattu 22.4.2021] Saatavana: https://jalkisanat.com/2020/03/01/kertojan-valinta-kenen-perspektiivista-tarinaa-kerrotaan/#:~:text=Kaikkitiet%C3%A4v%C3%A4%20kertoja%20tiet%C3%A4%C3%A4%20nimens%C3%A4%20mukaisesti,Kaikkitiet%C3%A4v%C3%A4%20kertoja%20on%20tarinan%20luoja.

 

Charles Bukowski, Kirottujen nautinnot

Mielestäni tässä postuumina julkaistussa novelli- ja runokokoelmassa Bukowskin omaleimainen uho on jäänyt vähemmälle ja vanheneminen on tuonut tilalle mukaan seesteisempää särmää. Peloton kehäraakki on kauniilla tavalla ymmärtänyt oman kuolevaisuutensa ja varsinkin runoissa tämä asia tulee hienosti esiin. Tuttuja aiheita on kyllä mukana esimerkiksi alkoholi, naiset, boheemi- ja työelämä. Ja juuri novelleissa nämä aiheet tulevat paremmin esiin, kun runot ovat enemmänkin loppuajan itsetutkiskelua.

Kirjassa on kaiken kaikkiaan 10 novellia ja 25 runoa. Niistä suurin osa on varmaan kirjoitettu 1990-luvulla kirjailijan elämän ehtoopuolella. (Kirottujen nautinnot [Viitattu 8.4.2021].) Kirja lähtee liikkeelle runolla Kirottujen nautinnot ja sen jälkeen siirtyy novelleihin. Toisessa novellissa Viisisenttinen, päästään jo paremmin tuttuihin aiheisiin, jotka edellä mainitsin. Novellin päähenkilö on alussa töissä ja siellä käydään nasevaa dialogia pomon kanssa. Seuraavaksi hän siirtyy kotiin juomaan ja sieltä lähtee laukkaradalle. Siellä hän kohtaa mielenkiintoa herättävän blondin ja sen jälkeen vietti vie, ja sattuu ja tapahtuu. Tässäkin novellissa korostuu naseva dialogi, arkipäiväiset tilanteet ja kirjailijan eletty elämä. Ja kun novelleissa on tapahtumapaikkoina vielä mm. laukkarata, baari ja ravintola sekä henkilöhahmot ulottuvat laitapuolen kulkijoista tavallisiin kaduntallaajiin, niin Bukowskin monien teosten peruselementit ovat koossa. Mutta tässäkin teoksessa on poikkeuksia, joissa peruselementit ovat jääneet vähemmälle. Esimerkiksi novellissa Hulluuteni Bukowski tutkiskelee enemmän itseään ja äityy antamaan neuvoja kirjailijoiksi haluaville.

”Ja jos joku siellä jossain on tarpeeksi hullu halutakseen kirjailijaksi, niin anna mennä vaan, sylkäise aurinkoa silmään, hakkaa näppäimiä, se on parasta hulluutta. Vuosisadat ovat avun tarpeessa, lajit kaipaavat valoa, uskallusta ja naurua. Anna niitä niille. Sanoja riittää meille kaikille.” (Bukowski 2015, 92.)

Teoksen runoissa tehdään kunniaa lempikirjailijoille ja kirjallisuudelle. Kyseenalaistetaan massoja. Bukowskin alter ego Henry Chinaski vilahtaa myös mukana. On arkirealismia ja omakohtaista tuskaa. Runo Sanaonni kertoo paljon Bukowskin kirjallisuudesta.

Kirottujen nautinnot -kirjassa välittyy Bukowskin aitous ja omakohtaisuus. Nämä asiat ainakin puhuttelevat allekirjoittanutta hänen teoksissansa. Hän ei selittele, briljeeraa, kumartele kuvia tai heilu massan mukana. Ja teoksen vanhuuden tuoma hienostuneempi ote lisää teokseen hienolla tavalla tyylikkyyttä. Lopuksi ote kirjan viimeisestä runosta ENTÄ NYT?.

mitään julistettavaa ei ole,

on vain pelkkä odotus,

jokainen kohtaa sen yksin.

 

Oi, olin kerran nuori.

Oi, olin uskomattoman

nuori!

(Bukowski 2015, 157.)

 

Lähteet:

 

Bukowski, C. 2015. Kirottujen nautinnot. Suomentaja Seppo Lahtinen & Mikko Pihlajavirta. Turku: Sammakko.

Kirottujen nautinnot. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Turku: Sammakko. [Viitattu 8.4.2021]. Saatavana: https://www.sammakko.com/tuote/charles-bukowski-kirottujen-nautinnot/

 

Teksti ja kuva: Turo Virtanen

 

Millaista on olla rikas kirjailija Stadissa?

Tuomas Vimman Toinen

Nuorehko helsinkiläinen uraa aloitteleva kirjailijamies asustaa ökyasunnossa muotitoimittaja-tyttöystävänsä kanssa ja rypee julkisuudessa ”kirjoittamansa” kirjan ansiosta parhaan kaverinsa erityisen värikkään ystävyyden siivittämänä. Arki kuluu melko nopeasti juopottelun, jouten olemisen ja eroottisen puuhastelun merkeissä samalla kun yritetään pysyä esimerkillisenä julkkiksena. Tämähän on sitä Stadin elämää, vai?

Ideana kirjassa on seurata kirjan kirjoittajan itsensä mielenkiintoista arkea tyttöystävänsä Indigon ja parhaan lapsuudenkaverinsa Ronjan häärätessä mukana. Tuomas itse on tarinan mukaan melko välinpitämätön Stadin slangia puhuva nuorimies. Hän opettelee kantapään kautta, millaista kirjailijan elämä oikein on. Siinä samalla kuitenkin on seurailtava Indigon ammattiin liittyviä arkirutiineja. Rahaa ei puutu kummaltakaan, joka päivä laitetaan parasta talon viiniä pöytään hummeriaterian ja tryffelin kanssa. Mutta eihän rikas arkielämä voi mennä kirjan kirjoittamisen edelle, eihän?

Indigo on muotitoimittaja, joka saa vähän väliä kutsuja eri illanistujaisiin ja ei liiemmin haastatteluja jakele. Hän on paikoin temperamenttinen ja hieman liian siveetönkin. Hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Helsinki 12, mutta ei halua itse ottaa siitä kunniaa. Niinpä hän pyytää Tuomasta apuun ja siitä alkaakin melkoinen pyörremyrsky. Pariskunta ei saa hetkeäkään rauhaa ”juorulehtien sopuleilta” ja kustantamoiden toimitushenkilöiltä. Kaiken lisäksi Ronja on kuvioissa mukana. Aiemmin sijoituksillaan rikastunut nuori nainen onkin päivisin harvoin selvin päin ja siksi roikkuu Tuomaksessa kiinni liikaakin. Indigo taas ei pidä siitä, että Tuomas viihtyy Ronjan kanssa, koska pelkää, että heidän suhteensa rikkaana julkisuuden parina kärsii.

Kirjan valitsin siksi, että olen harvemmin lukenut Stadin slangin siivittämää romaania saati omaelämäkertaa. Myös kirjan kansi ja nimi oli ajatuksia herättävä. Tietääkseni Tuomas Vimma ei ole saanut kovin paljon näkyvyyttä kirjailijana muutenkaan. Kuitenkin nyt luettuani teoksen mieleeni jää monta kysymystä. Genre on vaikea määritellä. Teos voisi mennä autofiktion puolelle muutaman liioitellun juonenkäänteen perusteella, mutta ne ovat käytännössä silti myös todenmukaisia sattumia joita voi käydä kenelle tahansa. Ainakin suurin osa. Toinen omaa myös melko paljon piirteitä eroottiseen romantiikkaan, joten periaatteessa voisin luokitella teoksen autofiktiiviseksi rakkaustarinaksi. Mielestäni teos on autofiktion genressä poikkeuksellinen juuri tämän takia.

Samalla teoksessa kuvaillaan hyvin 2000-luvun Helsingin kaupunkilaiselämää kaupunginosassa nimeltään Punavuori. Ilmeisestikin tämä teos oli toinen osa Helsinki-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli kirjassa mainittu Helsinki 12. (Kirjasampo, viitattu 13.4.2021).

Kirja sopii niille, jotka osaavat samaistua julkkiksen elämään ja etsivät yksityiskohtaista kaupunkilaiskuvausta Helsingistä. Jos sivuuttaa melko yksityiskohtaiset kuvaukset alkoholista ja seksuaalisuudesta, teos on varsin mukaansatempaava pakkaus. Niin joo, älä hanki lemmikiksi karhua ja nimeä sitä Janssoniksi!

Lähteet:

·       Kirjasampo. 14.11.2011. Tuomas Vimman Helsinki-trilogia. [Verkkosivu]. [Viitattu 13.4.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/node/268

Teksti ja kuva Antti Toppila 

Vedetön tulva vie mennessään

Dystopia on noussut erityisesti YA kirjallisuudessa keskiöön, mutta entä sitten aikuisille suunnattu dystopia? Löytyykö sieltäkin kirjoja, jotka ansaitsisivat samanlaista kuuluisuutta kuin esimerkiksi Outolintu ja Nälkäpeli?

No totta kai löytyy. Itse ainakin löysin Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Kirja oli koukuttava ja se herätti paljon ajatuksia ja vähän pelkoakin. Vasta kirjan luettuani sain tietää, että Herran tarhurit on rinnakkaisteos Atwoodin aiemmalle teokselle Oryx ja Krake, jota en ole lukenut, mutta johon olen joskus törmännyt. Kirjat käsittelevät samaa aikaa ja samoja tapahtumia eri näkökulmista ja kummankin voi lukea omana teoksenaan tuntematta toista.

Herran tarhureissa Toby ja Ren, kaksi eri ikäistä ja monin tavoin erilaista naista kertovat menneisyydestään sekä nykyisyydestään. Nykyhetkessä molemmat ovat onnistuneet selviytymään tuhoisasta pandemiasta, Vedettömästä tulvasta, omilla tahoillaan. Mutta menneisyydessään he molemmat kuuluivat Herran tarhureihin. Ren kasvoi lapsena tarhureiden parissa äitinsä kanssa, kun taas Toby liittyi heihin aikuisiällään.

Herran tarhurit ovat ryhmä toisinajattelijoita suurkulutuksen ja korporaatioiden hallitsemassa maailmassa. Tarhurit vannovat uskonnossaan kierrättämisen, kasvissyönnin ja kaiken elämän pyhyyden nimeen. Heidän uskontonsa on kristinuskoa, mutta ekologialla ja tieteellä höystetty variaatio. Kirjassa on myös Herran tarhureiden virsiä, joihin on tehty ihan oikeat sävellykset. Nämä sävellykset on koottu levylle nimeltä Hymns of the god’s gardeners.

Monet dystopian keskeiset piirteet tulevat kirjassa vahvasti esille, sekä hahmojen nykyhetkeä että menneisyyttä kuvatessa. Kirjan nykyhetkessä eletään pandemian runtelemassa post-apokalyptisessä maailmassa ja menneessä kaikki valta on suuryrityksillä, joille ihmisen hengellä ei ole pienintäkään merkitystä. Ja jos minulta kysytään, niin tämä kaikki voisi hyvinkin käydä joskus toteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni hyvä ja ansaitsisi tulla tunnetummaksi myös niiden keskuudessa, jotka eivät dystopiaa yleensä lue. Tarina herättää pohtimaan ihmiskunnan luontosuhdetta, tieteen etiikkaa ja tietenkin tulevaisuutta, niin ihmiskunnan kuin koko planeetankin. Ja mikäpä sopisikaan paremmin näihin aikoihin kuin pandemian jälkeisestä maailmasta kertova kirja.

Teksti ja kuva Soile Puttonen