RUTTOKOIRAT, ELÄINFANTASIAN MUSTA LAMMAS

“Oliko koskaan koiraa, joka osasi lentää?” “Oli” vastasi Räyhkä saman tien. “Mutta ihmiset leikkasivat sen siivet nähdäkseen, mitä tapahtuisi.” “Mitä tapahtui?” “Se ei voinut enää lentää.” (R, Adams.)

Richard Adams on tunnettu Ruohometsän kansasta, mutta tällä kertaa olen lukenut toisen hänen fantasiakirjoistaan, jossa eläimet saavat äänen; Ruttokoirat. Se kertoo kahden koiran, Räyhkän ja Nipsun ystävyydestä, heidän paostaan eläintentestauslaitokselta ja matkasta läpi Englannin maaseudun. Laitos ilmoittaa, että heiltä on karannut kaksi koiraa, jotka ovat vaarallisia ja mahdollisesta tarttuvia tauteja kantavia.  Niiden nappaamiseksi ja lopetettavaksi järjestetään koko Englannin laajuinen jahti.

Ruttokoirat kuuluu fantasiagenreen, tarkemmin eläinfantasiaan. Risingshadowin mukaan eläinfantasiassa nimen mukaisesti eläimet ovat pääosassa ja ovat tarinoiden päähahmoja. Eläinten realistisuus vaihtelee teoksittain, eli miten todenmukaista minkäkin lajin käyttäytyminen on todellisuudessa. Eläimet saattavat ajattelukykyä lukuun ottamatta käyttäytyä lajityypillisesti tai ne voivat elää ihmisen tavoin, vaatetettuina ja kahdella jalalla pystyssä kulkien.

Ruttokoirien eläimet ovat ensimmäiseksi mainitun tyyppisiä; päähahmot Nipsu ja Räyhkä ovat päällisin puolin “tavallisia” koiria ja tarinan ihmiset kohtelevat niitä sen mukaisesti. Ne kuitenkin ajattelevat ihmisen tavoin ja niiden tunne-elämä on värikkäämpää, kuin koirien todellisuudessa on. Koirat eivät esimerkiksi kykene ajattelemaan tulevaa, mutta ne voivat ennakoida tapahtumia kokemusten perusteella, jos ne ovat ehdollistuneet siihen. Esimerkiksi Räyhkä pelkää vettä, koska se on laitoksella toistuvasti hukutettu - tämä voisi hyvin olla totta oikeankin koiran kohdalla. Eläinkokeissa käytettävien eläinten arjen realistisuus onkin kirjan raskainta luettavaa.

Nipsulle taas on tehty monia aivokirurgisia toimenpiteitä, joidenka seurauksena sen tietoinen mieli ja alitajunta ovat sekoittuneet keskenään. Tämä tarkoittaa kirjassa sitä, että Nipsu saattaa uneksia hereillä ollessaan, nähdä näkyjä, eikä se osaa erottaa, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä ei. Vaikka Nipsun kirjassa kuvailtu mielisairaus on fantasiaa, on kuitenkin totta, että eläinkokeita on tehty tässäkin muodossa. Kärsimyksistään huolimatta Nipsu on kahdesta koirasta toiveikkaampi ja sen halu löytää pysyvä koti ja hyvä ihmisomistaja ohjaavat koirien matkaa.

Alussa mainitsemani Adamsin tunnetuin teos, Ruohometsän kansa on klassikko, jossa kaniinit pakenevat yhdyskuntansa tuhoa ja etsivät uutta kotia. Ruttokoirissa on pintapuolin samankaltaisuuksia. Molemmat teokset on kirjoitettu eläimen näkökulmasta, ihminen on vihollinen ja eläinhahmojen päämäärä on löytää turvapaikka. Suurin ero on tarinoiden tunnelmassa; siinä missä Ruohometsänkansa on sadunomainen koko perheen tarina, Ruttokoirat on synkempi ja vähän kypsempää lukijakuntaa vaativa. Kirjassa Nipsun mielestä turva löytyy hyvän ihmisomistajan myötä, kun taas Räyhkän mielipide on synkempi; siitä koko maailmaa ei ole tarkoitettu eläimille, koska ihmiset ovat niille liian julmia, eikä niillä siten ole sijaa elää ihmisten rinnalla.

Kirjassa on koirien kuvakulman lisäksi mielenkiintoinen, kaikkitietävä kertoja, joka saattaa olla Adams itse, tai ainakin minä tulkitsin näin. Kaikkitietävä kertoja on yleensä läsnä siksi, että lukijalle voitaisiin kertoa sellaisia asioita, joita kirjan hahmot eivät voi havainnoida tai joista he eivät ole tietoisia. (Kukkakorpi, M.) Ruttokoirien kohdalla kertoja on epätyypillisempi. Kertoja ei pelkästään kuvaile ympäröivää luontoa ja tarinan ihmishahmojen puuhia, vaan hän yllättää lukijan arvostelemalla ihmisten arvoja ja tapoja. Nämä kommentit toistuvat läpi kirjan, tuoden siihen jopa satiirisia sävyjä. Aika ajoin kertoja poikkeaa myös filosofisiin mietteisiin proosan muodossa, mikä lisää Ruttokoirien erikoisuutta genrensä edustajana. Kertoja ei myöskään ole luotettava tai puolueeton, vaan se pyrkii muokkaamaan lukijan mielipidettä omalle puolelleen.

Ruttokoirat on siis eläinfantasia, mutta toisin kuin Ruohometsän kansa ja muut saman genren muiden kirjailijoiden teokset, se ei ole eeppinen, voitokas seikkailu. Yksinkertaisesti kuvailtuna se on kahden eläinkokeissa käytetyn koiran selviytymistarina, mutta kirjan sisältö on teemallisesti rikas. Se pohtii eläinkokeiden eettisyyttä, (ihmis)yhteiskunnan suhdetta eläimiin ja eri kulttuurien tapoja kohdella eläimiä. Epätavallisen kertojan vuoksi kirjan loppukaan ei ole täysin selvä, vaan se on luettava itse ja päätettävä, mitä lopussa todella tapahtuu ja miten Räyhkän ja Nipsun käy.

LÄHTEET

R, Adams. 1978. The Plague Dogs. Alfred A. Knopff, INC. United States of America.

R, Adams. 1975. Ruohometsän kansa. Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki.

Tyylilaji: Eläinfantasia. 2021. [Verkkosivu.] Risingshadow. [Viitattu 22.4.2021] Saatavana: https://www.risingshadow.fi/library/genre/animal_fantasy

Kukkakorpi, M. 1.3.2020. Kertojan valinta: kenen perspektiivistä kirjoitat. [Blogikirjoitus.] Epilogi: jälkisanat. [Viitattu 22.4.2021] Saatavana: https://jalkisanat.com/2020/03/01/kertojan-valinta-kenen-perspektiivista-tarinaa-kerrotaan/#:~:text=Kaikkitiet%C3%A4v%C3%A4%20kertoja%20tiet%C3%A4%C3%A4%20nimens%C3%A4%20mukaisesti,Kaikkitiet%C3%A4v%C3%A4%20kertoja%20on%20tarinan%20luoja.

 

Charles Bukowski, Kirottujen nautinnot

Mielestäni tässä postuumina julkaistussa novelli- ja runokokoelmassa Bukowskin omaleimainen uho on jäänyt vähemmälle ja vanheneminen on tuonut tilalle mukaan seesteisempää särmää. Peloton kehäraakki on kauniilla tavalla ymmärtänyt oman kuolevaisuutensa ja varsinkin runoissa tämä asia tulee hienosti esiin. Tuttuja aiheita on kyllä mukana esimerkiksi alkoholi, naiset, boheemi- ja työelämä. Ja juuri novelleissa nämä aiheet tulevat paremmin esiin, kun runot ovat enemmänkin loppuajan itsetutkiskelua.

Kirjassa on kaiken kaikkiaan 10 novellia ja 25 runoa. Niistä suurin osa on varmaan kirjoitettu 1990-luvulla kirjailijan elämän ehtoopuolella. (Kirottujen nautinnot [Viitattu 8.4.2021].) Kirja lähtee liikkeelle runolla Kirottujen nautinnot ja sen jälkeen siirtyy novelleihin. Toisessa novellissa Viisisenttinen, päästään jo paremmin tuttuihin aiheisiin, jotka edellä mainitsin. Novellin päähenkilö on alussa töissä ja siellä käydään nasevaa dialogia pomon kanssa. Seuraavaksi hän siirtyy kotiin juomaan ja sieltä lähtee laukkaradalle. Siellä hän kohtaa mielenkiintoa herättävän blondin ja sen jälkeen vietti vie, ja sattuu ja tapahtuu. Tässäkin novellissa korostuu naseva dialogi, arkipäiväiset tilanteet ja kirjailijan eletty elämä. Ja kun novelleissa on tapahtumapaikkoina vielä mm. laukkarata, baari ja ravintola sekä henkilöhahmot ulottuvat laitapuolen kulkijoista tavallisiin kaduntallaajiin, niin Bukowskin monien teosten peruselementit ovat koossa. Mutta tässäkin teoksessa on poikkeuksia, joissa peruselementit ovat jääneet vähemmälle. Esimerkiksi novellissa Hulluuteni Bukowski tutkiskelee enemmän itseään ja äityy antamaan neuvoja kirjailijoiksi haluaville.

”Ja jos joku siellä jossain on tarpeeksi hullu halutakseen kirjailijaksi, niin anna mennä vaan, sylkäise aurinkoa silmään, hakkaa näppäimiä, se on parasta hulluutta. Vuosisadat ovat avun tarpeessa, lajit kaipaavat valoa, uskallusta ja naurua. Anna niitä niille. Sanoja riittää meille kaikille.” (Bukowski 2015, 92.)

Teoksen runoissa tehdään kunniaa lempikirjailijoille ja kirjallisuudelle. Kyseenalaistetaan massoja. Bukowskin alter ego Henry Chinaski vilahtaa myös mukana. On arkirealismia ja omakohtaista tuskaa. Runo Sanaonni kertoo paljon Bukowskin kirjallisuudesta.

Kirottujen nautinnot -kirjassa välittyy Bukowskin aitous ja omakohtaisuus. Nämä asiat ainakin puhuttelevat allekirjoittanutta hänen teoksissansa. Hän ei selittele, briljeeraa, kumartele kuvia tai heilu massan mukana. Ja teoksen vanhuuden tuoma hienostuneempi ote lisää teokseen hienolla tavalla tyylikkyyttä. Lopuksi ote kirjan viimeisestä runosta ENTÄ NYT?.

mitään julistettavaa ei ole,

on vain pelkkä odotus,

jokainen kohtaa sen yksin.

 

Oi, olin kerran nuori.

Oi, olin uskomattoman

nuori!

(Bukowski 2015, 157.)

 

Lähteet:

 

Bukowski, C. 2015. Kirottujen nautinnot. Suomentaja Seppo Lahtinen & Mikko Pihlajavirta. Turku: Sammakko.

Kirottujen nautinnot. Ei päiväystä. [Verkkosivu]. Turku: Sammakko. [Viitattu 8.4.2021]. Saatavana: https://www.sammakko.com/tuote/charles-bukowski-kirottujen-nautinnot/

 

Teksti ja kuva: Turo Virtanen

 

Millaista on olla rikas kirjailija Stadissa?

Tuomas Vimman Toinen

Nuorehko helsinkiläinen uraa aloitteleva kirjailijamies asustaa ökyasunnossa muotitoimittaja-tyttöystävänsä kanssa ja rypee julkisuudessa ”kirjoittamansa” kirjan ansiosta parhaan kaverinsa erityisen värikkään ystävyyden siivittämänä. Arki kuluu melko nopeasti juopottelun, jouten olemisen ja eroottisen puuhastelun merkeissä samalla kun yritetään pysyä esimerkillisenä julkkiksena. Tämähän on sitä Stadin elämää, vai?

Ideana kirjassa on seurata kirjan kirjoittajan itsensä mielenkiintoista arkea tyttöystävänsä Indigon ja parhaan lapsuudenkaverinsa Ronjan häärätessä mukana. Tuomas itse on tarinan mukaan melko välinpitämätön Stadin slangia puhuva nuorimies. Hän opettelee kantapään kautta, millaista kirjailijan elämä oikein on. Siinä samalla kuitenkin on seurailtava Indigon ammattiin liittyviä arkirutiineja. Rahaa ei puutu kummaltakaan, joka päivä laitetaan parasta talon viiniä pöytään hummeriaterian ja tryffelin kanssa. Mutta eihän rikas arkielämä voi mennä kirjan kirjoittamisen edelle, eihän?

Indigo on muotitoimittaja, joka saa vähän väliä kutsuja eri illanistujaisiin ja ei liiemmin haastatteluja jakele. Hän on paikoin temperamenttinen ja hieman liian siveetönkin. Hän on kirjoittanut romaanin nimeltä Helsinki 12, mutta ei halua itse ottaa siitä kunniaa. Niinpä hän pyytää Tuomasta apuun ja siitä alkaakin melkoinen pyörremyrsky. Pariskunta ei saa hetkeäkään rauhaa ”juorulehtien sopuleilta” ja kustantamoiden toimitushenkilöiltä. Kaiken lisäksi Ronja on kuvioissa mukana. Aiemmin sijoituksillaan rikastunut nuori nainen onkin päivisin harvoin selvin päin ja siksi roikkuu Tuomaksessa kiinni liikaakin. Indigo taas ei pidä siitä, että Tuomas viihtyy Ronjan kanssa, koska pelkää, että heidän suhteensa rikkaana julkisuuden parina kärsii.

Kirjan valitsin siksi, että olen harvemmin lukenut Stadin slangin siivittämää romaania saati omaelämäkertaa. Myös kirjan kansi ja nimi oli ajatuksia herättävä. Tietääkseni Tuomas Vimma ei ole saanut kovin paljon näkyvyyttä kirjailijana muutenkaan. Kuitenkin nyt luettuani teoksen mieleeni jää monta kysymystä. Genre on vaikea määritellä. Teos voisi mennä autofiktion puolelle muutaman liioitellun juonenkäänteen perusteella, mutta ne ovat käytännössä silti myös todenmukaisia sattumia joita voi käydä kenelle tahansa. Ainakin suurin osa. Toinen omaa myös melko paljon piirteitä eroottiseen romantiikkaan, joten periaatteessa voisin luokitella teoksen autofiktiiviseksi rakkaustarinaksi. Mielestäni teos on autofiktion genressä poikkeuksellinen juuri tämän takia.

Samalla teoksessa kuvaillaan hyvin 2000-luvun Helsingin kaupunkilaiselämää kaupunginosassa nimeltään Punavuori. Ilmeisestikin tämä teos oli toinen osa Helsinki-trilogiaa, jonka ensimmäinen osa oli kirjassa mainittu Helsinki 12. (Kirjasampo, viitattu 13.4.2021).

Kirja sopii niille, jotka osaavat samaistua julkkiksen elämään ja etsivät yksityiskohtaista kaupunkilaiskuvausta Helsingistä. Jos sivuuttaa melko yksityiskohtaiset kuvaukset alkoholista ja seksuaalisuudesta, teos on varsin mukaansatempaava pakkaus. Niin joo, älä hanki lemmikiksi karhua ja nimeä sitä Janssoniksi!

Lähteet:

·       Kirjasampo. 14.11.2011. Tuomas Vimman Helsinki-trilogia. [Verkkosivu]. [Viitattu 13.4.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/node/268

Teksti ja kuva Antti Toppila 

Vedetön tulva vie mennessään

Dystopia on noussut erityisesti YA kirjallisuudessa keskiöön, mutta entä sitten aikuisille suunnattu dystopia? Löytyykö sieltäkin kirjoja, jotka ansaitsisivat samanlaista kuuluisuutta kuin esimerkiksi Outolintu ja Nälkäpeli?

No totta kai löytyy. Itse ainakin löysin Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Kirja oli koukuttava ja se herätti paljon ajatuksia ja vähän pelkoakin. Vasta kirjan luettuani sain tietää, että Herran tarhurit on rinnakkaisteos Atwoodin aiemmalle teokselle Oryx ja Krake, jota en ole lukenut, mutta johon olen joskus törmännyt. Kirjat käsittelevät samaa aikaa ja samoja tapahtumia eri näkökulmista ja kummankin voi lukea omana teoksenaan tuntematta toista.

Herran tarhureissa Toby ja Ren, kaksi eri ikäistä ja monin tavoin erilaista naista kertovat menneisyydestään sekä nykyisyydestään. Nykyhetkessä molemmat ovat onnistuneet selviytymään tuhoisasta pandemiasta, Vedettömästä tulvasta, omilla tahoillaan. Mutta menneisyydessään he molemmat kuuluivat Herran tarhureihin. Ren kasvoi lapsena tarhureiden parissa äitinsä kanssa, kun taas Toby liittyi heihin aikuisiällään.

Herran tarhurit ovat ryhmä toisinajattelijoita suurkulutuksen ja korporaatioiden hallitsemassa maailmassa. Tarhurit vannovat uskonnossaan kierrättämisen, kasvissyönnin ja kaiken elämän pyhyyden nimeen. Heidän uskontonsa on kristinuskoa, mutta ekologialla ja tieteellä höystetty variaatio. Kirjassa on myös Herran tarhureiden virsiä, joihin on tehty ihan oikeat sävellykset. Nämä sävellykset on koottu levylle nimeltä Hymns of the god’s gardeners.

Monet dystopian keskeiset piirteet tulevat kirjassa vahvasti esille, sekä hahmojen nykyhetkeä että menneisyyttä kuvatessa. Kirjan nykyhetkessä eletään pandemian runtelemassa post-apokalyptisessä maailmassa ja menneessä kaikki valta on suuryrityksillä, joille ihmisen hengellä ei ole pienintäkään merkitystä. Ja jos minulta kysytään, niin tämä kaikki voisi hyvinkin käydä joskus toteen.

Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni hyvä ja ansaitsisi tulla tunnetummaksi myös niiden keskuudessa, jotka eivät dystopiaa yleensä lue. Tarina herättää pohtimaan ihmiskunnan luontosuhdetta, tieteen etiikkaa ja tietenkin tulevaisuutta, niin ihmiskunnan kuin koko planeetankin. Ja mikäpä sopisikaan paremmin näihin aikoihin kuin pandemian jälkeisestä maailmasta kertova kirja.

Teksti ja kuva Soile Puttonen

Kiinnostaako sinua venäjän kulttuuri ja historia?

Tämä kirja on sinua varten!

 

Aleksei Tolstoi, historiallinen romaani Tsaari Pietari Ensimmäinen.

Kuva 1 Tsaari Pietari, tekijä Irina Cheburkova

Kirjailija aloitti teoksen kirjoittamisen jo vuonna 1929 ja kirjoitti sitä kuolemaansa saakka, vuoteen 1945. Vaikka romaani jäi kesken, se oli jo yli 500 sivuinen teos mikä sisältää kolme kirjaa: Pietarin lapsuus, nuoruus ja varhainen aikuisuus. Kaksi ensimmäistä kirjaa julkaistiin vuonna 1934 ja itse romaani vuonna 1945. Kirjassa on yli 500 eri henkilöä.

Kirja on täynnä erilaista historiallista tietoa Venäjästä. Tolstoi on erinomaisesti saanut yhdistettyä tässä teoksessa todelliset historialliset faktat ja oman hyvin elävän mielikuvituksensa. Kirjailija esittää meille Pietarin ensimmäiset 25 vuotta ja samalta ajalta Venäjän elämää ja historiallisia tapahtumia. Lukija tutustuu kansannousuun Moskovassa vuonna 1682, prinsessa Sofian hallitukseen ja kaatumiseen, Venäjän armeijan kampanjaan Krimillä, Pietarin lento Kolminaisuus-Sergius Lavraan, taistelun Azovista, Pietarin matkan ulkomaille, Streltsyn kapinaan, Venäjän sotaan Ruotsin kanssa ja Pietarin kaupungin perustamiseen (Let-Helper, [Viitattu 16.3.2021]).

Lukija pääsee tutustumaan venäjän kulttuuriin ja historiaan vuosien 1682 ja 1704 välillä.

Historiallinen romaani "Pietari Ensimmäinen" sisältää paljon erilaisia yksityiskohtia ja todella mielenkiintoista tietoa Venäjän historiasta ja Pietarin ajasta, kuten sosiaalisista konflikteista, valtio- ja kulttuuriuudistuksista, elämästä, tavoista ja tuon myrskyisän ajan ihmisistä (Let-Helper, [Viitattu 16.3.2021]).

Tsaari Pietari Ensimmäinen oli merkittävä henkilö Venäjän historiassa. Hän jätti valtavan perinnön Venäjälle, esimerkiksi kaupungin, johon edelleen ihastuu koko maapallo.

”- meidän täytyy rakentaa uusi kaupunki….

-Rakennamme, Pjotr Aleksejevitch – vuoden päästä on jälleen pystyssä…

-Mutta ei tänne…

-… Kaupungin rakennamme pohjoiseen, Nevalle…”

                                                                           (Tolstoi 1939, 252-253)

Mutta kaikista eniten arvostusta kirja on saanut nimenomaan siitä miten Tolstoi on osannut tuoda esille sen ajan venäjän kulttuuria ja tapoja.

”- Venäläisen tavan mukaan tsaarin tarjoamasta maljasta ei saa kieltäytyä… jokaisen daamin ja kavaljeerin on juotava se täysinäisenä”  

                                                                           (Tolstoi 1939, 282)

Kirja on hyvin tyypillinen historiallinen romaani ja on loistava oman genrensä edustaja, vaikka tästä löytyy paljon muitakin teemoja. Teoksessa on rakkaus, parisuhde, oman identiteetin etsiminen, sota, ystävyys ja paljon kaikkea muuta. Se sopii kaiken ikäisille lukijoille. Itse olen lukenut sitä nuoruudessa ja se on edelleen yksi minun lempikirjoistani. Omistan kappaleen painovuodelta 1984 venäjän kielellä. Kirjan on suomentanut Juhani Konkka ja se ilmestyi vuonna 1939. Valitettavasti se sisältää vain kaksi ensimmäistä osaa. Olen lukenut ne venäjäksi, ja toivottavasti suomeksi se on yhtä mahtava kuin alkuperäisellä kielellä.

 

Lähteet

Tolstoi, A. 1939. Tsaari Pietari I: 1-2. Jyväskylä: Gummerus.

Народ и государство в историческом романе А. Толстого «Петр Первый». Ei päivämäärää. [Verkkosivu]. Lit-Helper. [Viitattu 16.3.2021]. Saatavana: https://lithelper.com/p_Narod_i_gosudarstvo_v_istoricheskom_romane_A__Tolstogo_Petr_Pervii. (Ihmiset ja valtio A. Tolstoin historiallisessa romaanissa "Pietari Ensimmäinen")

 

Teksti ja kuva Irina Cheburkova

 

Stephen King (kuvittanut Berni Wrightson), Ihmissuden vuosi (1983).

Ihmissuden vuosi kertoo pienestä kaupungista, jota alkaa vuoden alusta vaivaamaan oudot kuolemantapaukset aina täydenkuun aikaan. Kaupunki alkaa vuoden mittaan olemaan levoton, sillä sama kaava toistuu uudelleen ja uudelleen...

Kirja lähti liikkeelle hyvin erikoisesti, enkä ole toiseen tämänkaltaiseen teokseen törmännyt. Aluksi ihmettelin tekstiä, sillä Stephen Kingin kirjoja lukeneena mielestäni tämän teoksen tyyli poikkesi muista oudon rytmityksensä vuoksi. Ensimmäisien sivujen aikana olin hieman epävarma, sillä en odottanut kirjan kulkevan niin lyhyin luvuin eteenpäin. Mutta kun näin Berni Wrightsonin kuvitukset, tiesin että minun täytyy lukea kirja loppuun asti.

Kirjan jokaisessa luvussa on yksi kuva, joka kertoo jonkin avainkohdan juoneen liittyen. Jokaisen luvun alussa on lista kuukausista ja siten lukija pysyy mukana missä vaiheessa mennään. Tähän teokseen pitää totutella, jotta sitä osaa arvostaa.

Teos on selkeästi luokiteltavissa kauhugenreen, mutta sen juonen rakenteen poikkeavuus tekee siitä jotain uutta ja erikoista. Genren piirteitä siinä on hirviömäisen olennon esiintyminen ja yliluonnollisten asioiden tapahtuminen. Miljöötä kuvaillaan eniten kuvituksen avulla, sillä tekstiä ei ole paljoa. Stephen Kingin muita kauhuteoksia lukiessa yleensä pääsee hyvin lähelle henkilöhahmoja ja heidän tunteitaan. Näin tapahtuu myös tässä kirjassa, mutta kaikki tapahtuu vain tiheämmin ja tihenee loppua kohden. Henkilökuvaukset ovat hyvin lyhyitä.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan Ihmissuden vuotta. Se avaa uusia mahdollisuuksia kauhukirjallisuuden ilmaisutavalle, sillä kuvan ja tekstin suhde toimii saumattomasti, ja ne tukevat toisiaan tunnelman luomisessa. Joka kuukausi tapahtuu jotain uutta... uskallatko pysyä mukana kokonaisen vuoden ajan?

Teksti Viivi Puhto

 

 

 

 

 

 Jännittävä seikkailu Lapin erämaassa

Kurikkalainen puualan yrittäjä ja liikemies Ossi Flinkman julistetaan hukkuneeksi. Todellisuudessa Flinkman on lavastanut oman hukkumisensa ja pakoilee velkojia ja vakuutusyhtiötä Lapin erämaassa. Leppoisa pakomatka muuttuu vähitellen toiminnan täyteiseksi ja jännittäväksi trilleriksi, jossa ovat osallisena muun muassa virolaiset palkkamurhaajat, omapäiset lappilaiset sekä saksalaiset eläkeläiset. Lapissa kuolleetkin puhuvat (2010) on trilleri, jonka on kirjoittanut Aslak Aapa. Aslak Aapa on jalasjärveläislähtöisen kirjailijan, Martti Peltomaan, salanimi. Martti Peltomaa on julkaissut omalla nimellään pääasiassa erä- ja luontoaiheisia novelleja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. (Kirjasampo, [viitattu 20.3.2021]) Erä – ja luontokuvaukset ovat läsnä myös tässä teoksessa.

”Eräänä aamuna oli järvi riitteessä. Päivällä tuuli navakasti ja jää särkyi, mutta seuraavana aamuna jääriitto oli entistä vahvempi. Ossi veti verkkonsa pois.” (Lapissa kuolleetkin puhuvat, s. 33)

Yksi trillerin merkittävistä ominaisuuksista on jännitys. Trillerissä jännitys kasvaa vähitellen ja tiivistyy loppua kohti mentäessä, kunnes teoksen lopussa jännitys laukeaa. (Ruohonen 2016, 162) Lapissa kuolleetkin puhuvat -romaanissa jännitys syntyy pääosin kerronnan avulla. Väkivallan ja vaaran uhan korostaminen kerronnassa nostavat vähitellen jännityksen huippuunsa. Jännitys laukeaa teoksen loppupuolella, kun moottoriajoneuvoja ja ampuma-aseita sisältävä takaa-ajo päättyy. Väkivallan ja vaaran tunteen tuovat tähän romaaniin takaa-ajon lisäksi väkivaltaiset rikolliset ja kiinnijäämisen pelko.

”Flinkman kapusi kivelle ja näki kahden miehen ja koiran nousevan rannasta suoraan kohti heitä. Matkaa ei enää ollut pitkälti. Flinkman ei ehtinyt paljon suunnitelmia tehdä. Miehet ja koira näkisivät hänet, jos hän kaapaisisi karkuun.” (Lapissa kuolleetkin puhuvat, s. 46)

Toimintatrillereissä päähenkilö on yleensä sivullinen, joka on sattumalta joutunut mukaan tapahtumiin. Päähenkilö voi olla esimerkiksi tavallinen mies tai nainen, jolta löytyy yllättäviä voimavaroja. (Arvas 2016, 138) Ossi Flinkman on tavallinen yrittäjä ja liikemies, jonka velkaantuminen ajoi miehen pakomatkalle Lapin erämaahan. Toisaalta Flinkmanin voidaan ajatella olevan rikollinen, sillä teoksen alussa hän oli jo tehnyt vakuutuspetoksen ja harhauttanut viranomaisia. Rikoksen tehneitä päähenkilöitä kuvataan yleensä psykologisissa ja kovaksikeitetyissä trillereissä (Arvas 2016, 138).

Rikosten, jännityksen ja eräkuvausten lisäksi teoksessa on ripaus romantiikkaa ja huumoria. Uuteen tuttavuuteen rakastuminen ja kolmiodraama tasaavat jännitystä ja syventävät henkilöhahmoja. Huumoria puolestaan tuovat tähän teokseen esimerkiksi murretta puhuvat henkilöhahmot ja komiikka. Lapissa kuolleetkin puhuvat venyttää rikos- ja jännityskirjallisuuden konventioita lainaamalla ja yhdistelemällä muita kirjallisuuden genrejä sekä rikos- ja jännityskirjallisuuden alagenrejä keskenään.  Teoksen voisikin sanoa olevan lajihybridi.

Usean genren yhdistäminen samaan teokseen voisi kuvitella vaikeuttavan esimerkiksi juonen seuraamista tai jopa karkottavan teoksen mahdollisia lukijoita. Aslak Aapa on kuitenkin onnistunut luomaan tasapainoisen ja jännittävän erämaaseikkailun, joka pitää lukijansa tiiviisti otteessaan alusta loppuun asti.

Lähteet:

Arvas, P. & Ruohonen, V. 2016. Alussa oli murha: Johtolankoja rikoskirjallisuuteen. Helsinki: Gaudeamus.

Kirjasampo. Ei päiväystä. Peltomaa, Martti. [Verkkosivu]. [Viitattu 20.3.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_123175996561637

Teksti ja kuva: Sofia Huhtanen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Valitsin luettavakseni Kaj Korkea-ahon kirjan, ”Tummempaa tuolla puolen”, joka on julkaistu vuonna 2012.

En tiennyt teoksesta ennakolta oikeastaan yhtään mitään ja poimin kirjan melkein kokonaan sillä perusteella, että se oli saanut melko hyvän pistemäärän Risingshadow.fi -sivustolla olevalla kauhukirjallisuudesta koostuvalla listalla. Osasyynä valintaan oli myös se, että kirjaa on kuvailtu kauhukirjallisuudeksi (Risingshadow.fi, [Viitattu 28.3.2021]). Eli se kuuluu genreen, josta minulla ei juurikaan ole aikaisempaa kokemuspohjaa.

Kirja kertoo neljästä toisensa jo lapsuudesta asti tunteneista nuorista miehistä, Christofferista, Benjaminista, Lokesta ja Simonista, jotka tapaavat uudelleen traagisissa merkeissä, kun heidän yhteinen ystävänsä ja Benjaminin kihlattu kuolee auto-onnettomuudessa. Tapahtumapaikkana on pieni Pohjanmaalla sijaitseva kylä, jossa monet ovat nähneet mystisen ja pelottavan sysimustan olennon, nimeltä Raamt.

Ystävysten tavatessa lukijalle avataan hiljalleen paloja miesten menneisyydestä, joka on monelle heistä melko vaikea ja täynnä vaiettuja salaisuuksia. Lukija oppii kirjan edetessä tuntemaan henkilöhahmot paremmin kuin he tuntevat toisensa tai jopa itsensä. Lukijalle paljastetaan kaikki, ilman että mitään olisi sensuroitu. Tällaisia ovat esimerkiksi monet seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat, jotka ovat selvästi eräitä teoksen käsittelemiä teemoja, joita käydään läpi useammankin päähenkilön näkövinkkelistä.

Ajatuksia herättää myös yksi päähenkilöistä nimeltä Simon, joka on ammatiltaan pappi ja taistelee oman uskonsa kanssa. Loke taas kärsii änkytyksestä, ja hänen kamppailuaan sen suhteen kuvataan myös yksityiskohtaisesti. Kirja innosti minua ottamaan henkilökohtaisestikin selvää änkytyksestä ja siitä kärsineistä historiallisista henkilöistä.

Juuri hyvin mietityt henkilöhahmot ja heidän asteittain lukijalle paljastuva menneisyytensä on tärkeässä osassa teosta. Voisi myös rehellisesti sanoa että, moniulotteiset henkilöhahmot ja heidän välinen ystävyytensä, kuin myös heidän välisensä konfliktit ovat ehdottomasti teoksen suola ja kantava voima.

Kirjoittajana Korkea-aho on erinomainen ja kirja on lisäksi hyvin suomennettu ruotsin kielestä. Tekstiä on hyvä ja helppo lukea. On kuin seuraisi jonkun mestarillisen ohjaajan elokuvaa. Kirjailija on kuitenkin varmasti tiennyt, että joitain ihmisiä kirja todennäköisesti saattaa muutamassa kohdassa shokeerata. Taiteenlajina kirjallisuus on kuitenkin mielestäni sellaista, että sen kautta melkein mitä tahansa asiaa voidaan jollain tavalla käsitellä.

Teoksessa on myös humoristisia elementtejä. Itse löysin huumoria päähenkilöiden keskinäisestä sanailusta ja erilaisista huumoria sisältävistä tilanteista. Mitään slapstickiä huumori siis ei kuitenkaan ole vaan se voi välillä olla piilevää ja vaikeasti hahmoteltavaa.

Mielestäni Kaj Korkea-ahon, ”Tummempaa tuolla puolen”, ei ole myöskään täysiveristä kauhukirjallisuutta. Pääpaino on henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan, eikä välttämättä yliluonnollisen Raamt-olion aiheuttamissa kauhun tunteissa. Mitään Stephen Kingin kirjoihin verrattavaa teos ei siis tarjoa.

Kirjan lopussa moni asia jää niin sanotusti auki ja kirjailija luottaakin selvästi lukijan omaan mielikuvitukseen ja päättelykykyyn tapahtumien lopullisessa selvittämisessä. Loppuratkaisu on siis hyvin monitulkintainen, niin kuin pitkälti koko kirjakin.

Teos ei varsinaisesti mene mielikirjojeni joukkoon, mutta se on hyvin kirjoitettu ja lukukokemuksena kuitenkin keskimääräistä parempi tuotos.

Lähteet:

Risingshadow.fi. Ei päiväystä. Tummempaa tuolla puolen. [Verkkosivu]. [Viitattu 28.3.2021]. Saatavana: https://www.risingshadow.fi/library/book/6717-tummempaa-tuolla-puolen

Teksti ja kuva: Antti Iso-Härkönen

 

 

Niccolo Ammaniti, Juhla alkakoon

Niccolo Ammanitin Juhla alkakoon (2011) on kirjailijan kolmas suomennettu teos. FILI on tukenut teoksen suomennosta. Se on taitavan kirjailijan lennokasta mielikuvituksen ilotulitusta. Tarina on erikoinen ja hauska ja paikoittain naurun tulvaa on lähes mahdotonta padota. Varoitus, outouksia saattaa esiintyä kirjan edetessä.

Tarinan keskiössä on huonekalukauppias ja satanistiryhmän johtohahmo Saverio Moneta ja Francisco Ciba, kirjailija, joka haluaa kirjoittaa seuraavan suuren italialaisromaanin. Monetalla on aikomuksena tehdä jotain legendaarista, jonka ansiosta hänen johtamansa ryhmä Pedot saisivat ainutlaatuisen statuksen Italian satanistipiireissä. Hänen hahmonsa on kuvaus tavallisesta miehestä, joka kuitenkin haluaa olla jotain suurempaa. Ciba taasen on yksi Italian kirjallisuuden suurista nimistä ja kokee kriisiä taiteilijaidentiteettinsä kanssa. Itseironista on ehkäpä se, että Ammaniti itse on Italian kirjallisuuden isoja nimiä.

Kiinteistömiljonääri Chiatti järjestää juhlat, jotka tulevat jäämään Rooman kaupungin historiaan. Niihin on kutsuttu maan kerma ja julkisuuden parhaimmisto. Juhlat ovat ivaileva ja liioitteleva kuvailu ökybiletyksestä ja ehkä jossain määrin allegoria rikkaiden ja tavallisten ihmisten erilaisesta todellisuudesta. Satiirissa käytetään liioittelua ja ivailua (Masterclass 2021). Juhlat muuttuvat illan myöten lähes absurdiksi näytelmäksi.

Ammaniti iskee satiirisella otteella mediaan ja erilaisiin vallitseviin ihanteisiin nyky-yhteiskunnassa. Osansa saavat myös ihmissuhteet ja julkisuushenkilöpalvonta. Italian kirjallisuuspiirit eivät säästy ivailulta nekään. Teoksessa hahmot eivät niinkään ole karikatyyrejä, vaan henkilöhahmokuvaukset ovat persoonallisia ja mielenkiintoisia. Ammaniti kuvaa kuitenkin julkisuuden hahmoja hieman ivailevalla otteella. Hänellä on kyky tehdä teräviä huomioita yhteiskunnasta ja liittää ne osaksi tarinan kulkua. Eräänlaista pehmeyttäkin löytyy ja se tasapainottaa teoksen veitikkamaista puolta.  

Paikoittain kirjaa oli vaikea laskea käsistään, sen verran taidokkaasti tarina kulkee Rooman ympäristössä vaikkakin kuvaa vain lyhyen aikavälin tapahtumia. Juhla alkakoon yllätti minut ja se oli ensimmäinen italialaisen kirjailijan kirjoittama teos, jonka olen lukenut, eikä varmasti viimeinen. Vaikka satiiri ei olisi se oma juttu, niin tämä teos on ihan hyvä astinlauta kyseisen genren maailmaan. Teoksessa on myös hauska Suomi-viittaus…

Ammaniti, Niccolo. Juhla alkakoon. 2011. (alkup. Che la festa cominci, 2009).  Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. S. 426

Masterclass. 25.3.2021. What is satire: How to use satire in literature, pop culture, and politics – plus tips on using satire in writing. [Verkkosivu]. [Viitattu 28.3.2021]. Saatavana: https://www.masterclass.com/articles/what-is-satire-how-to-use-satire-in-literature-pop-culture-and-politics-plus-tips-on-using-satire-in-writing#what-is-satire

Teksti ja kuva Oskari Saarinen

 

Mitäpä jos aikamatkustus olisi mahdollista? Lukuvuorossa Alastair Reynoldsin Ikirouta

”Jopa aikamatkustus muuttuu arkiseksi, kun sitä tekee päivätyökseen.”

Näin toteaa Ikiroudassa työskentelevä Margaret (Reynolds 2020, 63), kun kirjan päähenkilö Valentina kokee ensimmäisen aikamatkustukseen liittyvän kokemuksensa. Eletään vuotta 2080 ja Valentina on juuri pestattu pilotiksi Ikiroudan kokeeseen, jonka tarkoituksena on matkustaa ajassa taaksepäin ja pelastaa maailma Tuholta. Tuho on aiheuttanut sen, että maailmasta on ruoka loppumassa ja ruoan varavarastotkin ovat loppumaisillaan.

Valentina ei kuitenkaan ole kokeen ainoa pilotti, eli henkilö, jonka on tarkoitus matkustaa ajassa, vaan pilotteina toimii hänen lisäkseen neljä muuta henkilöä: suomalaistaustainen Antti (spoilerivaroitus: Antti on nainen, liekö tarkoituksella nimeksi valittu miesoletettu nimi?), New Delhistä kotoisin oleva Vikram, kreikkalainen Christos sekä Miguel, jonka kansalaisuutta ei kerrottu. Valentina itse on venäläinen, 71-vuotias nainen, joka toimi ennen Ikiroutaan pestaamistaan matematiikan opettajana. Yhteisenä kielenään heillä on venäjä, toisilla parempi ja toisilla hieman heikompi.

Kirjan muiksi päähenkilöiksi voisi sanoa Antin ja Tatjanan. Tatjana on vuonna 2028 elävä nainen, jossa Valentina ”loisii”. Kokeen tarkoituksena on, että pilotit saisivat täyden kontrollin isäntäänsä, mutta jostain syystä Valentina ei saakaan täyttä kontrollia Tatjanasta, vaan myös Tatjana pystyy hallita itseään. Valentinan ja Tatjanan päänsisäisesti käyty keskustelu onkin kirjan parhainta antia minun mielestäni. Antti taas seikkailee oman isäntänsä ulkomuodossa vuodessa 2028 ja siellä hän tapaa Valentinan/Tatjanan, jonka kanssa hän lähtee yrittämään maailmanpelastusta.

Kun valitsin luettavakseni Alastair Reynoldsin Ikiroudan, en tiennyt, että hän on merkittävä genrensä edustaja. En yleensä lue scifiä, tai edes katso genreen kuuluvia elokuvia, joten tästä huomaa, että miten pihalla genrestä voi olla. Siksi minun on ehkä helppo kirjoittaa siitä näkökulmasta, että miten tämä teos vastaa sitä, että millaisia ennakkoluuloja minulla tätä genreä kohtaan on.

Minun ajatuksissani scifin genreen kuuluvat erilaiset avaruusoliot, matikkaan tai fysiikkaan liittyvät jutut, tekoäly sekä tieteellinen kieli, jota tavallinen tallaaja ei välttämättä ymmärrä. Tämän teoksen kohdalla ennakkoluulojani vastasivat tekoäly sekä tieteellinen kieli, jota voi varmasti ymmärtää, jos ymmärtää fysiikasta ja matematiikasta enemmän. Nämä tällaiset tieteelliset kohdat, joita ei onneksi nyt mahdottoman paljon kirjassa ollut, menivät minulta vähän niin kuin ohi, koska en aina jaksanut keskittyä siihen, että mitä niissä kohdissa kerrotaan. Mutta kun unohdetaan tällaiset genrelle ominaiset asiat, kirja oli loppujen lopuksi ihan hyvä lukukokemus. Genrelle on tyypillistä, että siinä käsitellään mm. tulevaisuudessa mahdollisia teknologioita ja luonnonlakien vastaisia tapahtumia (Risingshadow, [viitattu 26.3.2021], joita Ikiroutakin käsittelee aikamatkustuksen muodossa.

Kun aloin lukemaan tätä kirjaa, minulla meni taas hetki siihen, että mikä tässä on se juttu. Usein, kun alan lukea uutta kirjaa, ensimmäiset parikymmentä sivua menee siinä, että yrittää saada kiinni siitä, että mikä tässä nyt on jujuna. Itseäni hieman häiritsi se, että heti kirjan ensimmäisissä ”luvuissa” hypittiin monessa eri tasossa, joten luin alun kaksi kertaa ymmärtääkseni sen paremmin. Laitoin ”luvut” lainausmerkkeihin siksi, koska kirjassa ei ollut perinteisiä lukuja, eli yksi luku loppuu edelliselle sivulle ja seuraava luku alkaa uudelta sivulta, vaan ”luvut” oli eroteltu tähdellä. Se oli minulle uusi tyyli.

En lämmennyt tälle kirjalle heti, mutta kun olin päässyt noin puoleen väliin, alkoi tapahtua ja tarina imaisi mukaansa. Loppua kohden myös tieteellinen kieli väheni, joten kirjasta tuli helppolukuisempi. Alun tapahtumatkin alkoivat selvitä loppua kohden, joten ne eivät jääneet kummittelemaan vaan olivat ilmeisesti kirjailijan tapa saada kiinnostus heräämään, vaikka alku hieman sekava olikin. Suosittelisin Ikiroutaa kaikille siksi, että se on suhteellisen helppolukuinen genrensä edustaja, eikä se ole myöskään mahdottoman pitkä (vain vähän yli 150 sivua), joten kirjan jaksaa lukea myös ennakkoluuloisemmatkin lukijat (kuten minä).

Aikamatkustus on ajatuksia herättävä asia, joka ei todennäköisesti koskaan toteudu. Mutta jos toteutuisi, historian kirjat voisivat olla täysin erilaiset kuin ne ovat nyt. Millaista nykyelämä olisi, jos esimerkiksi maailmojen sodat voitaisiin estää tulevaisuudesta käsin? Kuinka moni meistä olisi olemassa, mikäli joku sorkkisi aikaa ennen meitä? Olisivatko asiat paremmin vai huonommin? Mikäli juuri SINÄ voisit matkustaa ajassa, mitä tekisit ja miten arvelisit sen vaikuttavan omaan aikaamme? Olen joskus ajatellut asiaa, mutta olen todennut, että seuraukset voivat olla niin monimutkaiset, että olen päättänyt keskittyä vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

 

LÄHTEET

Reynolds, A. 2020. Ikirouta. Suomentaja Hannu Tervaharju. Helsinki: Like Kustannus.

Risingshadow. Ei päiväystä. Scifi. [Verkkosivu]. [Viitattu 26.3.2021]. Saatavana: https://www.risingshadow.fi/library/genre/science_fiction

Teksti ja kuva Sari Ojala

Ydinsodan jälkeen. Sahalinin saari – Eduard Verkin

”Kun ihmiskunnan teknologinen kehitys alkaa kiriä huomattavasti moraalisen kehityksen edelle, syntyy eräänlainen aalto. Kyse on synergiasta tai yhteisvaikutuksesta kielteisen talouskehityksen, yhteiskunnallisten odotusten ja sosiaalisten ristiriitojen kärjistymisen välillä, ja sitä seuraavasta eettisestä umpikujasta, joka johtaa vääjäämättä maapallon laajuiseen katastrofiin”.

Nämä lauseet jäivät mieleeni vahvasti luettuani Eduard Verkinin Sahalinin saari- teoksen. Sahalinin saaren maailmassa ydinsota on tuhonnut lähes koko maailman. Vain Japani on voimissaan ja Sahalinin saari toimii puskurivyöhykkeenä suojaamassa Japania tuhoisalta PRT:ltä eli pikaraivotaudilta. Soveltavan futurologian etnografian osaston tutkija Siren lähtee tutustumaan Sahalinin saareen koska hänen professorinsa uskoo, että Sahalinilla on nähtävissä tulevaisuuden suuntaviivat. Saari toimii eräänlaisena rangaistussiirtolana kaikille Japanissa tavalla tai toisella epäonnistuneille tai rikoksen poluille lipsahtaneille ja sen lukuisat vankilat ovat erittäin kolkkoja ja ankaria. Oppaakseen Siren saa Artjomin, jonka taidot taistelijana saavat tarinan aikana lähes myyttiset mittasuhteet. Sirenin ja Artjomin kiertäessä saarta tapahtuu onnettomuus, jolloin saarelta pois pääseminen muuttuu epätoivoiseksi selviytymistarinaksi.

Teoksen tapahtumat ovat välillä hyvin epäinhimillisiä, esimerkiksi kun kuvataan ruumiiden poimimista merestä ja niiden kuivaamista käytettäviksi kuin lämmitys pelletit. Osasta luetusta tulee jopa pahoinvoiva olo. Saaren olosuhteet ovat todella raa’at ja rotuerottelu sekä rasismi rehottavat. Suurta huvia saarella ovat mutiaisten pieksennät, joissa amerikkalainen, pääosin mustaihoinen, suljetaan häkkiin ja häntä heitellään useiden päivien ajan kivillä tai muulla irtotavaralla. Sirenille myös kerrotaan, että hän voi halutessaan ampua korealaisia rajoituksetta ja kiinalaisiakin saa ammuskella, mutta heidän kuolemistaan on tehtävä kirjallinen selvitys poliisille. Groteskin sävyjä teos saa, kun kuvataan ryömijöiden lahkoa. Groteskin määritelmän mukaisesti heidän käyttäytymistään kuvataan karikatyyrimäisesti ja liioittelevasti, mahdollisesti parodioiden nykymaailman välillä kummallisiakin trendejä ja suuntauksia (Hosiaisluoma 2003, 286)

Kerronta lähtee liikkeelle verkkaisesti, mutta vauhtiin päästään, kun onnettomuuden jälkeen alkaa kiihkeä selviytyminen pois saarelta ennen kuin pikaraivotautiset, zombien kaltaiset olennot, saavat pakenijat kiinni ja ennen kuin saarta aletaan pommittaa V-yhdisteellä, jolla tuhotaan pikaraivotautiset, mutta samalla kaikki muukin elollinen kuolee saarelta. Kaiken kauheuden keskeltä löytyy kuitenkin myös kiltteyttä kanssaihmisiä kohtaan sekä toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.

Dystopioissa usein kuvataan sitä, kuinka ihmisten raakuus ja itsekkyys tulevat esiin post-apokalyptisessa maailmassa, kun resurssit ovat vähissä ja oma selviytyminen nousee keskiöön. Sahalinin saaressa tätä on kuvattu poikkeuksellisen raa’asti. Kaiken on käynnistänyt tuhoisa ydinsota, joka lähti liikkeelle harmituksesta nyrkkeilyottelun häviämisestä. Valitsemaani lainausta tulkitsen niin, että teknologian kehittyessä ihmisten eettiset pohdinnat tämän teknologian käyttöön liittyvistä asioista pitäisi olla hyvin tärkeässä osassa. Vaikka voimme jonkin uuden teknologian kehittää, tulisiko meidän niin tehdä ja mitkä sen vaikutukset voivat todellisuudessa ihmiskunnalle tai vaikkapa vaan yksilötasolla olla.

Lukukokemus oli monin kohdin ajatuksia herättävä eikä se päästänyt lukijaansa helpolla. Se laittoi pohtimaan, millaisiin tekoihin ihminen pystyy äärimmäisissä olosuhteissa ja muistuttaa kuinka tärkeää lempeys ja empatia ovat. Niiden jäädessä pois kaikkien olosuhteet muuttuvat kurjemmiksi. Saarta kuvataan tarkasti ja kiinnostavasti, luonnon kuvaukset muistuttavat siitä, kuinka riippuvaisia olemme siitä, mitä luonto meille tarjoaa ja kuinka suureen pulaan jäämme, jos emme enää voikaan turvautua luonnon antimiin.

Lähteet:

Hosiaisluoma, Y. 2003. Kirjallisuuden sanakirja. Helsinki: WSOY.

Teksti ja kuva Paula Moisio

Pelastakaa sotamies James!

En yleisemmin lue sotakirjallisuutta vanhana scifin ja muun huuhaan kynäniskaisena kuluttajana. En oikeastaan edes tiedä miksi, koska kirjallisuuden ulkopuolella, sota on aina kiinnostanut minua historiansa ja mitä mielenkiintoisimpien tapahtumiensa puolesta. Sotakirjallisuudesta tunnen lähinnä tusinapokkareina hyllyn täytettä paikkaavat Sven Hasselit, joihin en ole sen kummemminkaan tutustunut. Televisio ja elokuvat ovat tuoneet sodan viihteen ulottuvilleni Band of Brothersin ja sotamies Ryanin kautta. Myös verkkomoninpelit kuten Call of Duty ja vähemmin tunnettu Insurgency ovat kartuttaneet aseiden ja muiden lelujen tietämystäni nykyihmisen sivistystasolle.

Kirjallisuus on kuitenkin eri maata, mutta otin kirjan nenilleni, kun kaverini yksi heinäkuinen päivä löi käteeni James Jonesin klassikkoteoksen Ohut Punainen Viiva. Teos kuvaa Guadalcanin taisteluita japanilaisten ja yhdysvaltalaisten välillä vuonna 1942-1943, joihin kirjailija myös itse osallistui. Teoksen keskeisinä päähenkilöinä ovat 25. jalkaväkidivisioonan sotilaat, joilla on kullakin oma tapansa käsitellä sotaa oman päänsä sisällä

Sota, sota ei koskaan muutu

Jonesin suhtautuminen sotaan näkyy myös hyvin kirjassa ja sen tapahtumissa, jotka kuvataan kaiken kauheuden ja raakuuden keskellä syy- ja seuraussuhteina ottamatta kuitenkaan kantaa ollaanko tilanteissa toimittu oikein, vai väärin, olkoon se sitten taisteluissa piilossa kyykkääminen tai vihollissotilaan ruumiin häpäisy ja ryöstö. Hahmokaarti koostuu vähintäänkin mielenkiintoisista sieluista, joista oma henkilökohtainen suosikkini on pakko olla giniä napsiva ja sotaan loogisella kyynisyydellä suhtautuva Welsh jonka jostain syystä kuvittelen aina Benicio Del Toron näköiseksi ukkeliksi. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus, jossa Welshiä tulkitsi Sean Penn.

Siteeraten kirjaa: "Tämä kirja on hilpein mielin omistettu kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä suurimmalle ja sankarillisimmalle: sodalle ja sodankäynnille. Älkööt ne koskaan lakatko tuottamasta meille sitä mielihyvää, jännitystä ja lisämunuaisten kiihoketta, mitä me tarvitsemme, tai antamasta meille sankareita, presidenttejä ja johtajia sekä niitä muistomerkkejä ja museoita, joita me heille rauhan nimessä pystytämme."

Sotakirjallisuudessa tuntuu usein toistuvan sodanvastaisuuden teema, josta useampi kuin yksikin kirjailija on aikojen saatossa saanut huomiota osakseen, positiivista tai negatiivista. Ohut Punainen Viiva omalla narratiivillaan luo sodasta kasan tapahtumaketjuja, joita lukija voi vain seurata vierestä tekstin mitenkään moralisoimatta sotilaiden asenteita tai tekoja. Tämähän ei yleensä rauhanajan narratiivin sovi, mutta Jonesin tekstistä käy silti kaikki sotilaiden kokema kauheus selväksi jo ilman sen turhempia moralisointeja. Ehkä tässä lieneekin Jonesin kirjoituksen nerokkuus: lukija saa itse päättää tapahtumien oikeellisuuden mutta on silti niiden orja, juonen soljuessa eteenpäin ja sodankäynnin kirjon paljastuessa lukijalle vain silloin kun hän itse vetää ohuen punaisen viivan hulluuden ja järjen välille.

Lukekaa sotaa!

Sotakirjana ja historiallisena kirjana Jonesin teos kuvaa hyvin sotilaiden rankkoja olosuhteita paahtavassa helteessä ja viidakon klaustrofobiassa ja teoksessa näyttäytyy historiadiggareille sodanajan kalusto ja aseet, vaikkakin kirja keskittyy teknisten yksityiskohtien sijaan henkilöihinsä. Joskus kirjailijan ajatuksenjuoksu tuntuu hieman liiankin tiheältä ja teksti ei ole ihmisille, jotka kaipaavat helppoa lukukokemusta. Lieneekö vika sitten suomennoksessa mutta enemmän kuin usein koin turhautuneisuutta lukiessani Jonesin moniväristä tekstiä. Ehkä teksti itsessään ei ollut itselleni sopiva ja muistan lukukokemukseni vähäisestä sivumäärästä kestäneen turhankin kauan. Palauttaessani kirjaa muistan maininneeni ystävälleni että Ohut Punainen Viiva on ”paras kirja jota en halunnut lukea”.

 

Lähteet

Ohut Punainen Viiva. [Verkkosivu].Kirjasampo [Viitattu 28.03.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_1772

Teksti Paavo Rautiainen