Kohukirjasta Kotimaisen romantiikan klassikoksi

Päätin valita tähän tehtävään Eeva Kilven romaanin Tamara. Kirja oli 1970-luvulla aikansa kohukirja, ja sai osakseen paljon huomiota, mutta monille nuoremmille sukupolville kirja on tuntematon. Kirja on eroottinen, mutta itse miellän kirjan kuuluvan romantiikan genreen. Kirjailija Eeva Kilpi on haastatteluissa kertonut, että seksuaalisten tabujen rikkominen oli hänen tietoinen tehtävänsä. Suomen kuvalehdessä (2019) todetaan, että ahtaat sukupuoliroolit aiheuttivat sen, että naisten kirjoittamiin seksuaalisuutta käsitteleviin kirjoihin suhtauduttiin hämmästellen, jopa paheksuen. Keskustelu oli usein värittynyttä. Kirjan asetelma on monesta muusta saman genren poikkeava, sillä kirjassa nainen kuvataan vahvaksi ja seksuaalisesti pystyväksi, kun mies kuvataan avuttomaksi ja kykenemättömäksi.

Kirjassa alaraajoista halvaantunut nimettömänä pysyvä kielitieteilijä toimii minäkertojana. Hän kuvaa monimutkaista suhdettaan Tamaraan, joka on fiksu, pärjäävä ja seksuaalisesti aktiivinen nainen, joka toteuttaa itseään suhteesta toiseen heittyvänä elämäntaiteilijana. Tamara palaa aina kielitieteilijän hoteiseen kertoen tällä intiimeistä suhteistaan. Tamaran pitkäaikainen seuralainen kirjassa on Kustaa Mauri, jonka kanssa yhteiset asiat tulevat kuitenkin päätepisteeseen, joka haavoittaa Tamaraa. Romaanissa Käsitellään ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Tamara ja kielitieteilijä vuokraavat Kesäksi maalta mökin riitaiselta perikunnalta. Romaanissa kuvataan myös luontoa, ja sen heräämistä keväällä hieman romanttisesti kuvaillen. Teoksessa käsitellään keskeisenä teemana kyvyttömyyttä. Tamara ei kykene asettamaan itselleen rajoja, kielitieteilijä on kyvytön seksiin ja maatilalla asuva pariskunta kyvytön hankkimaan omia lapsia. Kirjassa lopulta kaikki asiat kääntyvät kohti parempaa maalla asuva pariskunta saa ottolapsen ja Tamara lähentyy kielitieteilijän kanssa.

Mielestäni kirja tulisi lukea, sillä mielestäni se käsittelee rakkautta ja seksuaalisuutta avoimesti, kauniisti ja riemullisesti. Kirjan yksittäinen lausekin voi kohota todemmaksi ja kauniimmaksi kuin todellisuus itse. Teos tarjoaa erotiikkaa kielen ja fantasian välityksellä. Romaani pohtii millaisen turvan, hyväksynnän ja täyttymyksen rakkaus voi tarjota. Tämä nostaa kirjan mielestäni suomalaisten rakkausromaanien ehdottomaan kärkeen. Teos on säilynyt ajattomana ja vielä yli puolivuosisataa julkaisunsa jälkeen, ja toivon nuorempienkin lukijoiden lukevan teoksen.

Teksti ja kuva: Lauri Virtanen

Lähteet:

Hänninen, V. (9.2.2019). Eeva Kilpi: ”Seksuaalisten tabujen rikkominen oli tietoinen pyrkimykseni, eikä se ollut miulle vaikeeta, nautin siitä”. Suomen kuvalehti

https://suomenkuvalehti.fi/kulttuuri/eeva-kilpi-seksuaalisten-tabujen-rikkominen-oli-tietoinen-pyrkimykseni-eika-se-ollut-miulle-vaikeeta-nautin-siita/

 Kolmen kerroksen väkeä

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, Keltainen kirjasto. Suomentanut: Helene Bützow. 394 s.)

 Miltä sinusta tuntuisi elää elämääsi tietäen, että olet oikeasti vain klooni, joka ei voi itse vaikuttaa kohtaloonsa – tehtävään, jolla on näennäisen ylevä tarkoitus? Kasuo Ishiguron kirja Ole luonani (Never let me go) aina antaa siitä yhden mahdollisen kuvan. Mainittakoon, että kirja on myös filmatisoitu, mutta en ole sitä vielä nähnyt.

Ishiguro on arvostettu brittiläinen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2017. Hän on syntynyt Japanissa, mutta asunut kuusivuotiaasta saakka Englannissa, eli hän kirjoittaa kirjansa englanniksi. Ole luonani aina on Ishiguron kuudes romaani ja se kertoo 31-vuotiaasta Kathystä, ja hänen kahdesta ystävästään Tommysta ja Ruthista.

Ishiguron teos kuvaa dystopiaa, mutta se on monella tavalla genressään poikkeuksellinen teos. Dystooppiset romaanit sijoittuvat yleensä tulevaisuuteen, mutta vuonna 2005 ilmestynyt Ole luonani aina sijoittuu 1990-luvulle. Kirjan maailma on päällisin puolin meidän maailmamme, mutta jossain vaiheessa jokin on mennyt vikaan, ja tiettyihin yhteiskunnan epäeettisiin ratkaisuihin ei ole enää haluttu puuttua, koska on haluttu ajatella yhteistä hyvää. Kirjan taustatarina antaisi mahdollisuuden inhorealistiseen mässäilyyn, mutta Ishiguro luottaa lukijan kykyyn poimia vihjeistä oman tulkintansa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä Kathy palaa nuoruuteensa Hailshamin sisäoppilaitokseen, jossa taiteellisesti lahjakkaat oppilaat viettävät hyvin suojattua elämää ”kasvattajien” ohjaamina, tutustuvat toisiinsa, pohtivat omaan identiteettiinsä liittyviä kysymyksiä ja luovat erilaisia taideteoksia salaperäiselle Madamelle. Toisessa osassa on siirrytty Mökkeihin, joissa elämä on vapaampaa ja aikuisempaa, mutta lähes samalla tavalla ulkopuolista. Mökeissä myös kolmikon ystävyys joutuu koetukselle, ja lopulta he lähtevät kaikki omille teilleen: Tommy ja Ruth ”luovuttajiksi” ja Kathy ”valvojaksi”. Kirjan kolmannessa osassa siirrytään lähemmäksi nykyhetkeä, jolloin kolmikko on jälleen tekemisissä keskenään yrittäessään ratkoa heitä askarruttamaan jääneitä kysymyksiä oman kohtalonsa suhteen.

Ishigurolla on taito kertoa mukaansa imaiseva tarina hyvin hienovaraisesti, jopa viipyilevästi, mutta silti mielenkiinnon säilyttäen. Päällisin puolin kirjan tapahtumat tuntuvat arkipäiväisiltä ja harmittomilta, mutta hiljalleen koko kuvion kauhistuttavuus alkaa paljastua kolmikolle. Kathy, Ruth ja Tommy saavat kuitenkin tukea toisistaan, ja parhaimmillaan kirja kuvaakin kauniisti ja todentuntuisesti kolmikon välistä ystävyyttä vääjäämättömän ja julman tulevaisuuden varjossa.

Ole luonani aina on toisaalta järkyttävä kirja, mutta samalla myös surumielisen kaunis kuvaus ihmisistä, joita ilman yhteiskunta ei voi elää, mutta joiden olemassaolo on liian kiusallinen asia pidettäväksi päivänvalossa. Omalla tavallaan surullisinta kirjassa on se, että nuoret eivät kyseenalaista kohtaloaan, eivätkä kapinoi sitä vastaan. Heidät on toiseutettu yhteiskunnan taholta, eikä edes näille yhteiskunnan vaietuille sankareille parempia elinolosuhteita vaativa Madame voi olla sanavalinnallaan paljastamatta todellista kantaansa kirjan loppupuolella: ”Olentoparat. Toivon että voisin auttaa teitä. Mutta te olette nyt oman onnenne nojassa”.

Teksti ja kuva: Janne Mäki-Turja

Lähteet:

Wilhelmsson, P. (29.12.2005). Minne meidän on määrä mennä. Turun Sanomat. https://www.ts.fi/kulttuuri/1074090874