Kauhua ruotsinlaivalla

 

’’Komentosillalla yliperämies kuulee liikettä selkänsä takana. Hän kääntyy ympäri ja näkee että Berggren on avannut silmänsä. Hän juoksee kapteenin luokse ja vajoaa polvilleen. Berggrenin silmät räpsähtävät ja tämä ojentaa kätensä kohti yliperämiehen kasvoja. Huulet vetäytyvät taaksepäin ja jähmettyvät kivusta. Uudelleensyntyminen on tuskallista’’ Risteily s.282

 

Ihan ensimmäiseksi haluaisin tunnustaa, että tämä ei ollut ensimmäinen kosketukseni kauhugenreen. Kauhu on minua aina kiehtonut, eritoten videopeleissä ja elokuvissa. Kirjallisuudesta on vain ollut hankala löytää sellaista kauhuteosta, joka sykähdyttäisi ja herättäisi samanlaisia tunteita kuin hyvän kauhuelokuvan katsominen, tai kauhupelin pelaaminen pimeässä huoneessa (yksin, luonnollisesti). Olen kokeillut kotimaista, pohjoismaista, ulkomaista kauhua ja vaikka en haukkuisi yhtäkään lukemaani teosta huonoksi, niistä puuttui…sitä jotain. Sitten, kuin sattuman kaupalla törmäsin kirjastossa Mats Strandbergin teokseen, Risteily.

Mats Strandberg oli minulle täysin uusi tuttavuus. Pikainen bibliografian läpikäynti paljasti, että kyseinen ruotsalainen kirjailija oli enemmän tunnettu lasten- ja nuortenkirjallisuudestaan. Voin siis helposti uskoa, että hän olisi jäänyt myös monelta muulta huomaamatta, varsinkin kun miehen kauhutuotanto rajoittuu kahteen kirjaan. Suomessa vuonna 2016 julkaistu, Stella Vuoman suomentama Risteily oli siis kirjailijan ensiaskel aikuismaisemman kirjallisuuden ja kauhun suuntaan. Ja voi pojat, millainen ensimmäinen askel se onkaan.

Yritän kuvailla juonta paljastamatta mitään tärkeitä yksityiskohtia, sillä mielestäni kirja on parhaimmillaan, kun siitä tietää mahdollisimman vähän. Tapahtumat siis sijoittuvat Tukholmasta Suomea kohti suuntaavalle risteilyalukselle. Ajallisesti kaikki tapahtuu yhden yön aikana. Laivalle on saapunut jos jonkinlaista porukkaa, mukaan lukien kummallinen nainen ja hänen vielä omituisempi poikansa, jotka selvästi salailevat jotain. Poika tulee alkumatkasta aloittaneeksi tapahtumaketjun, jonka seurauksena matkustajilla alkaa pitkä ja ankara taistelu hengistään.

Kirja sisältää useita henkilöhahmoja, ja jokainen kappale on nimetty kappaleessa päähenkilönä toimivan hahmon mukaan, jotta lukija pysyisi paremmin kärryillä siitä, missä mennään ja kuka puhuu. Aluksi hahmojen määrä saattaa vaikuttaa sekavalta, mutta mitä pidemmälle lukee, sitä helpommaksi tulee ’’lokeroida’’ missä ryhmissä hahmot yleensä esiintyvät. Esimerkiksi matkustajilla ja henkilökunnalla on oma ’’lokeronsa’’, ja on yksi lokero, jota en halua paljastaa. Yksi suosikkihahmoistani on ehdottomasti Dan Applegren, 45-vuotias entinen iskelmätähti, joka nykyään asuu laivalla ja toimii vakituisena viihteenä risteilykansalle. Hänellä on myös tärkeä osuus kirjan juonessa…

Risteily heijastelee hyvin ’’Kingimäisiä’’ piirteitä (mm. Karikatyyriset hahmot), ja pohjoismaalaisuus paistaa hyvin läpi tunnelmassa ja luonnollisesti tapahtumapaikassa. Tapahtumapaikkana ruotsinlaiva on myös erinomainen, koska se tuo selkeän eristyneisyyden tunteen kirjan tapahtumiin. Paras tapa, miten osaisin kuvailla kirjan tekstiä on ’’Mitä jos joku Stephen Kingin elokuva-adaptaatioista (esim. Carrie) muunnettaisiin takaisin kirjaksi, ja vaihdettaisiin tapahtumapaikaksi ruotsinlaiva?’’. Kirjan teksti ja tapahtumien jokseenkin jopa liioiteltu graafinen kuvailu antoi lukukokemukselle tietynlaisen… elokuvamaisen vivahteen, jonka ansioista olin liimattuna kirjaan melkein alusta loppuun. Valitettavasti kyseinen teos oli sen verran pitkä, että välissä piti nukkua.

Genrensä edustajana teos on mielestäni varsin monipuolinen, ja lainailee erilaisia piirteitä sekä kauhun klassikoista (aiemmin mainittu King) ja myös uudemmista kauhun vivahteista, ja erityisesti elokuvista. Yliluonnollisia piirteitä sekoitellaan täysin realistiseen risteilylaivakokemukseen. Lopputuloksena on koukuttava kertomus täynnä kauhua, toimintaa ja paljon, PALJON verta. En ehkä suosittelisi herkimmille lukijoille.

Summa summarum, kyseinen teos yhdistelee erilaisia kauhun elementtejä loistavasti, hahmot ovat toisistaan hyvin erottuvia ja sujuvasti kirjoitettuja, tapahtumapaikka on mainio ja tunnelma kirjassa sitäkin parempi.

Jos vähääkään kiinnostaa, ja toivottavasti olen onnistunut herättämään mielenkiintoa, niin suosittelen kaikille kauhun faneille tai lukukokemuksissaan avoimille antamaan tälle kirjalle mahdollisuuden. Ja jos kyseinen teos nappaa, niin Strandbergiltä on myös toinen teos, Hoivakoti (2017), joka on vähintäänkin yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin Risteily. Joten tee itsellesi kauhea palvelus, ja tutustu tämän ruotsalaisen mysteerikirjailijan tuotantoon. Et varmasti tule pettymään!

(Huom: Molemmat Risteily ja Hoivakoti löytyvät myös äänikirjoina esim. Storytelistä. Voi jopa parantaa ’’luku’’kokemusta)

 

Lähde: Strandberg, M. & Vuoma, S. 2016. Risteily. Helsinki: Like Kustannus.

Teksti & Kuva: Jere Rinta-Valkama

Nathan Hill – Nix
Äiti, kuka sinä oikein olet?

”Nathan Hill on huikeuden mestari.” ilmoittaa John Irving Nixin etukannessa. Hehkutus jatkuu sisäliepeessä: ”Jos yhdistäisi Jonathan Franzenin, Donna Tarttin, John Irvingin ja HBO:n parhaimmat käsikirjoittajat, voisi syntyä Nixin kaltainen romaani.” Odotukseni olivat siis kieltämättä melko korkealla tarttuessani ensimmäistä kertaa tähän Nathan Hillin esikoisteokseen, jota suureksi amerikkalaiseksi romaaniksikin luonnehditaan.

Nix kertoo nettipeliaddiktioon taipuvaisesta, työhönsä leipääntyneestä ja valkoisen paperin kammosta kärsivästä kirjailija ja collegeopettaja Samuel Andresen-Andersonista sekä hänen äidistään Faye Andresen-Andersonista. Samuel ei ole kuullut äidistään sen koommin, kun tämä hylkäsi hänet yllättäen loppukesästä 1988 hänen ollessaan 11-vuotias. Vuosikymmenien kuluttua vuonna 2011 äiti ilmestyy yllättäen Samuelin elämään mediaa kohahduttavien tapahtumien kautta. Menestysnovellinsa julkaisemisen jälkeen kirjoittajan blokin kanssa kamppaillut, jo kirjoittamatta jääneestä esikoisromaanistaan ennakkopalkkionsa kuitannut ja kuluttanut Samuel päättää lepyttää rahoja takaisin vaativan kustantajansa lupaamalla kirjoittaa paljastuskirjan yllättäen mediapersoonaksi nousseesta, Samuelille itselleenkin lähes tuntemattomasta äidistään.

Nathan Hill kirjoitti Nixiä kymmenen vuoden ajan, ja se myös näkyy teoksessa. Tarinaa kuljetetaan kolmella eri aikatasolla, jotka kattavat romaanin nykyhetken eli vuoden 2011 tapahtumat, Samuelin kouluvuodet ennen äidin lähtöä sekä vuoden 1968 tapahtumat, jolloin Faye aloitti opiskelunsa Chicagossa. Aikakausien välillä hypitään saumattomasti ja kirja sisältää käsittämättömän paljon, noh, kaikkea. Välillä tuntui, että olisin lukenut useampaa kirjaa yhden sijasta, niin paljon vaihtelua tähän Hillin 700-sivuiseen teokseen mahtui. Runsaasta ja vaihtelevasta sisällöstään huolimatta kirja on yllättävän kevytlukuinen. Nix oli myös mielestäni todella hauska, vaikka sekaan mahtui vaikeita ja kipeitäkin teemoja.

Nixin sijoittaminen tiettyyn genreen aiheutti ainakin itselleni hieman päänvaivaa. Kirjasampo ehdottaa lajityypiksi perheromaania, joka on genrenä itselleni melko tuntematon. Olihan kirja osaltaan kovin perhekeskeinen, joten luonnehdinta pitänee paikkansa. Nixistä näkee myös kirjoitettavan suuren amerikkalaisen romaanin perinteenjatkajana. Suuria amerikkalaisia romaaneja kuvaillaan kohua aiheuttaviksi, mestarillisiksi teoksiksi, joiden suhteen asetetaan suureellisia odotuksia, kuten kirjallisuuden pelastaminen sekä kansakunnan tuntojen tiivistäminen. (Image-blogit 2017).

Kaiken kaikkiaan Nix oli mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä teos, joka järkälemäisestä koostaan ja runsaista sivutarinoistaan huolimatta oli yllättävänkin soljuva kokonaisuus.

 

”Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten.”

 

Lähde:

Image-blogit. 19.7.2017. Valtavan suuri, mahtavan amerikkalainen, uskomattoman romaani. [Blogikirjoitus]. Apu. [Viitattu 28.3.2021]. Saatavana: https://blogit.apu.fi/rivienvalista/nathan-hill-the-nix-suuri-amerikkalainen-romaani-arvostelu/

 

Teksti ja kuva Juha Mikkonen

 

                   

Elätkö itseäsi vai muita varten?

” -Luin lehdestä naisesta, joka oli virunut asunnossaan kuolleena monta viikkoa, ettäs tiedätte. Jutussa sanottiin että kuolema oli ”luonnollinen”. Naisen päivällinen oli edelleen pöydällä. Eihän sellaisessa ole mitään luonnollista. Kukaan ei tiennyt että hän oli kuollut ennen kuin naapurit valittivat hajusta.

-Haluan työpaikan, koska olen sitä mieltä ettei todellakaan ole soveliasta häiritä naapureita pahalla hajulla. Haluan että joku tietää että minä olen täällä.”

Britt-Marie kävi täällä s.34,36

Kuvittele, että havahdut kuusikymmenvuotiaana siihen, että elämäsi ja haaveesi jäivät toteutumatta. Elit aina ”sitku”-elämää, sillä jonkun toisen ihmisen ajatukset ja haaveet vaikuttivat aina mielestäsi tärkeämmiltä kuin omasi. 

Kirjan kerronta alkaa liki tragikoomisesti, Britt-Marie ei ole eläessään tehnyt töitä, mutta nyt hän niitä tarvitsee ja suuntaa työvoimatoimistoon. Työvoimatoimiston virkailija on aivan selkeästi ihan eri maailmasta kuin tämä elämäntehtäväänsä huolella hoitanut edustusrouva. Ensimmäiset naurunpyrskähdykset lukija kokee, kun hän näkee mielessään pirtsakan nuoren virkailijan ja toisaalta hieman närkästyneen Britt-Marien joka ei ikinä ole juonut arkisesti kahvia pelkästä muovimukista, saatikka laskenut milloinkaan kuppia pöydälle ilman alustaa (Backman 2016, 10). Kuvailu vie lukijan parhaansa mukaan Britt-Marien kenkiin ja näyttää kuinka tiukkaan pinttyneet käyttäymis- ja ajattelumallit luovat sisäsyntyisiä odotuksia meille jokaiselle. Kirja omalla tavallaan haastaa lukijansa kyvyt asettua toisen ihmisen asemaan.

Britt-Marie ei tahallaan ole töykeä, eikä hän aina tule kirjansivuilla ajatelleensa olevansa mitenkään tyly tai muuta vastaavaa ja lukijalle aina korostetaan, kuinka hän on vain huomaavainen. Tähän myös perustuu kirjan sijoittuminen huumokirjallisuuteen.

Genrensä edustajana kirja on tyypillinen hyvänmielenkirja, lukija pääsee hyvin mukaan tapahtumiin, jotka sinänsä ovat verrattain varsin tavanomaisia, mutta Britt-Marien kyky suhtautua niihin ei sitten tavanomainen olekaan ja se luo niihin humoristisen kaiun.

Pienen kaupungin nuorisotalon kiinteistönhoitaja, se on Britt-Marien elämänsä ensimmäinen työpaikka. Ainoa syy miksi kyseinen työpaikka oli ollut edes saatavilla, johtui siitä, ettei nuorisotaloa oltu vielä ehditty lakkauttaa (Backman 2016, 42). Borgin pieni kaupunki, jossa liki kaikki palvelut ja työpaikat ovat lakkautetut, asukkaat, jotka ovat kukin tahoillaan osittain luovuttaneet, mutta silti jotkut jaksavat pyrkiä pitämään vielä kiinni omasta omanarvontunnostaan. Tähän soppaan kun lisätään heikoilla sosiaalisilla taidoilla varustettu hiukan varttuneempi Britt-Marie kyseenalaistamaan kaupunkilaisten elintapoja, niin väärinkäsitykset ovat väistämättömiä.  

Juonen mukana kulkee ajoittainen muistelu menneistä, joiden avulla lukija kehittää itselleen lisää ymmärrystä Britt-Marien tapoihin toimia eri tilanteissa. Epävarmuuden omien mielipiteiden ja haaveiden merkityksellisyydestä, jokaisen ihmisen sisäsyntyisen tarpeen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kirjan muiden hahmojen selkeä erilaisuus Britt-Marieen verraten luo virkistävän perspektiivin, varsinkin kun tapahtumien myötä Britt-Marien sisäinen maailma laajenee ja hän oivaltaa niin itsestään kuin elämästäänkin jotain uutta, sekä samalla piristää nukkavierun kaupungin tunnelmaa.

Myöskin eräänlainen avunanto-sopimus rotan kanssa hymyilyttää, mutta on myös haikea. Britt-Marien kokee, että vain lahjomalla snickers-suklaan avulla rotan käymään luonaan päivittäin, hän saisi varmuuden että ”joku tietää että olen täällä” (Backman 2016, 94).

Britt-Marien hahmo muistuttaa meitä jokaista pitämään huolta siitä, että elämämme on elämisen arvoista. Myös siten että voimme sanoa rakastaneemme elämämme aikana sekä muita, mutta myös itseämme.

Ja muistakaa, jos joskus satutte juomaan muutaman ylimääräisen viski-paukun, on varsin hyvinkin todennäköistä että sairastutte seuraavana päivänä influenssaan, ettäs tiedätte! (Backman 2016, 285).

 

Lähde: Backman, F. & Heikkilä, R. 2016. Britt-Marie kävi täällä. Helsingissä: Otava.

Teksti ja kuva: Marja-Liisa Korpela

 

Fantasiaa ja kansantaruja neonvalojen hohteessa

Miltä kuulostaisi yhdistelmä urbaania fantasiaa ja venäläisiä kansantaruja? Tätä tarjoaa Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan esikoisteos Neonkaupunki (2020). Kirja aloittaa samannimisen trilogian, jonka toinen osa, Spiraalitie ilmestyi maaliskuussa.

Vera Maksinovan paras ystävä Tarkkis on kadonnut. Etsiessään tätä, Vera päätyy Elmille, rinnakkaismaailmaan, jota hallitsevat suojelijahahmot. Suojelijoilla on omat jenginsä, jotka käyvät jatkuvaa reviirikiistaa Elmillä. Vera löytää itsensä Baba Jagan, lapsia syövän noidan, hallitsemasta gorgy-jengistä, jonka yhtenä johtohahmoista toimii Tarkkis. Mutta kuinka sopeutua väkivaltaiseen ja hierarkiseen jengielämään ja jatkuvaan valtakamppailuun? Kuinka kuulua yhteisöön, joka on samaan aikaan niin tuttu ja niin vieras?

Kirjassa näkyy hyvin ulkopuolisuuden kokemus sekä identiteetin löytäminen. Se sisältääkin paljon sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja, että maahanmuuttajia. Venäläinen kulttuuri on myös jatkuvasti läsnä, koostuuhan gorgyt venäläistaustaisista ihmistä. Tämä näkyy hahmoissa hyvin eri tavoin, mukana on niin suomessa syntyneitä venäläistaustaisia hahmoja kuten Vera, kuin myös esimerkiksi suomeen naimisiin tullut Ksjuša. Gorgyja yhdistääkin paitsi jengi, myös kieli ja kulttuuri. Neonkaupunki kuuluu fantasian lisäksi myös vahvasti sateenkaarikirjallisuuteen hahmojensa ansiosta, mutta myös piirteitä maahanmuuttajakirjallisuudesta löytyy. Venäjältä Suomeen muuttanut Terentjeva pystyy tuomaan hyvin kulttuuriset eroavaisuudet ja maahanmuuttajan näkökulmaa teokseen.

Kuten alussa totesin, yksi iso osa Neonkaupunkia ovat venäläiset kansantarut. Gorgyjen suojelija Baba Jaga on pahoja lapsia syövä noita, ja muutkin suojelijat löytyvät suoraan venäläisistä tarinoista. Kansanperinnettä saatetaankin joskus käyttää fantasiakirjallisuudessa tuomaan fantasian maailmoja tutummiksi ja paremmin avautuviksi lukijoille, ja auttaakseen tätä hahmottamaan fantasiamaailmaa ja sen kulttuuria (Wienker-Piepho 2004, 42–43). Suoraan kansanperinteestä napatut hahmot ovatkin ehkä uskottavampia ja helpommin lähestyttäviä kuin kokonaan itse luodut. Vaikka esimerkiksi Baba Jaga ei olekaan todennäköisesti kovin tuttu suomalaisille, sen ja muiden venäläisten hahmojen käyttö luo kirjasta hyvän yhtenäisen kokonaisuuden, ja tuo siihen samalla aivan uuden tason. Venäläistä kulttuuria ei kuitenkaan tarvitse etukäteen tuntea, vaikka se onkin yhtenä kantavana voimana läpi kirjan.

Mahdollisten hahmojen lisäksi fantasiaa ja kansantaruja yhdistävät esimerkiksi siirtymät. Ne molemmat voivat alkaa todellisen maailman kuvauksella, mihin sekoittuu myöhemmin yliluonnollinen, tai sitten ne voivat yhdistää kahta maailmaa ja sisältää näiden välisiä siirtymiä (Wienker-Piepho 2004, 33). Neonkaupungin kohdalla tapahtuu jälkimmäistä, ja siirtymien ja yliluonnollisten välitilojen ja siirtymien asema vahvistuu entisestään trilogian toisessa osassa. En usko, että yhtenevyys kansantaruihin on tässä tapauksessa tarkoituksellista, mutta se on hyvä esimerkki siitä, kuinka vahvana kansantarujen perintö näkyy yhä tämän päivän kirjallisuudessa.

Neonkaupunki ja myös sen jatko-osa Spiraalitie, ja mitä todennäköisemmin myös myöhemmin ilmestyvä päätösosa ovat loistava osoitus siitä, että kotimainen fantasiakirjallisuus elää ja voi hyvin. Samalla se on esimerkki genrejen häilyvyydestä, sisältäen piirteitä useammastakin genrestä kuitenkin muodostaen eheän ja vakuuttavan kokonaisuuden.

Lähde:

Wienker-Piepho, S. 2004. Kansantarinat ja folklore fantasian maaperänä. Teoksessa: K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.) Fantasian monet maailmat. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelut, 32-55.

Teksti ja kuva: Emma Lahtinen

Rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen – Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020)

”Ajattelen niin, että kirjoissa on valtavasti voimaa. Ne ovat kuin kipinöitä, jotka sytyttävät mielen roihuun. Ne tarjoavat mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä paremmaksi ihmiseksi.”

Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus (2020), s.182

Tämä tarina on heille, jotka rakastavat kirjoja ja kirjallisuutta sekä haluavat viihdyttää itseään osittain historiaankin sijoittuvan fiktion parissa. Teoksesta välittyy rakkaus lukemiseen ja kirjoihin. Christina Caboni kuljettaa taitavasti lukijaa kahdessa eri aikakaudessa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat menneisyyteen 1800-luvulle ja nykyajan kuvaukseen. Kirja yhdistää kaksi kerrontalinjaa, jossa yhdistyvät fiktiivinen kertomakirjallisuus ja historiallisen romaanin kriteerit täyttävä linja.

Historiallisen romaanin genren tyypilliset piirteet tulevat esiin luvuissa, joissa ajan kuvaus ja miljöö liittyvät yleisesti tuntemaamme historiaan, kuten Hosiaisluoma (2016, 317) historiallista romaania määrittelee. Tällaisia asioita kirjassa ovat tapahtumien sijoittuminen menneisyyteen ja naisen aseman kuvaus 1800-luvulla. Samalla kirja mielestäni uudistaa tai on rajatapaus perinteisen historiallisen romaaniin genressä, koska se kuljettaa rinnallaan nykyaikaan sijoittuvaa kertomusta, joka mielestäni korostaa naisen aseman heikkoutta historiallisessa osuudessa, kun naisen asemaa on mahdollista peilata moderniin naiseen samassa tarinassa. Kirja ansaitsee tulla luetuksi, mutta varsin tuoreena teoksena ei ole saanut vielä mielestäni huomiota ainakaan Suomessa.

Kirjan jännite syntyy juonesta, joka tempaa lukijan hetkessä mukaansa. Tarina alkaa, kun kirjastonhoitaja Sofia Bauer saa lahjaksi vanhalta kirjakauppiaalta kirjan, johon on kätketty kirje, kirjeen tuoman arvoituksen ratkaiseminen on tarinan kuljettava voima. Salaisuuden selvittämisen ympärillä käsitellään Sofian muuttunutta elämän tilannetta ja elämän valintoja modernina naisena ja kirjeiden kautta kerronta johdatetaan Claricen tarinaan, jossa esiin nousee hätkähdyttävästi naisen asema 1800-luvulla.

Kirja kertoo kahden naisen tarinan, joista molemmat tarinat kuvaavat aikakaudelle tyypillistä naisen asemaa. Sofia on moderni naishahmo, joka haaveilee itsenäisemmästä elämästä, jota varjostaa epäonnistunut avioliitto ja kaipaus kirjastonhoitajan työhön. Nykyajan naisen on kuitenkin helpompaa järjestää asiansa aviomiehen vastusteluista huolimatta. Claricen elämää varjostaa vuoroin hänen setänsä ja aviomies. Hän joutuu luopumaan rakkaasta kirjansitomisen taidon harjoittamisesta setänsä vaatimusten vuoksi. Aviomies taas alistaa ja nöyryyttää Claricea kaikin tavoin. Ilman oikeutta omaisuuteensa naisen on vaikea päästä pakoon pahaa aviomiestään.

Molempia naisia yhdistää sama tavoite, pyrkimys itsenäisempään elämään, mutta tavoite saavutetaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan. Tavoite on ympäröivän yhteiskunnan normien mukainen Sofian tapauksessa, mutta Claricen tarinassa yhteiskunnan normien vastainen. Tällöin Claricen itsenäistyminen vaatii paljon voimakkaampia ja radikaalimpia ratkaisuja kuin Sofian, koska naisen asema Claricen aikakauteen liittyen on niin huono ajatellen tässä yhteydessä avioliittoa ja ammattia. Aromaan (1990, 154) mukaan 1800-luvulla säätyläistytön ainoa sopiva ammatti oli avioliitto. Tuolloin tytöt eivät pätevöityneet ammattiin eivätkä saaneet jatko-opintokelpoisuutta.

Lukijaa kirjassa viehättää tarinasta kuvastuva rakkaus kirjoihin, sekä kiinnostava kuvaus 1800-luvulle sijoittuvassa tarinassa. Kirjassa on myös kaunis yksityiskohta, kirjan jokaisen luvun aloittaa sitaatti, joka ikään kuin lisää rakkauden osoitusta kirjallisuutta kohtaan. Sitaatit lisäävät kirjan kielellistä kauneutta.  

Kuulisin mielelläni, oletko sinäkin jo lukenut - Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus kirjan? tai innostuitko lukemaan?

 

Christina Caboni: Kuka sinä olet, Clarice? Kätketyn kirjeen salaisuus

Suomentanut Osmo Korhonen

Impromptu Kustannus, 2020

 

LÄHTEET

Aromaa, V. 1990. Tyttöikä – tuulenpyörre ja tosipaikka. Teoksessa: K. Immonen (toim.) Naisen elämä: Mistä on pienet tytöt tehty, mistä tyttöjen äidit. Helsinki: Otava. 91 – 205.

Hosiaisluoma, Y. 2016. Kirjallisuusoppi: Aapisesta äänirunoon. Helsinki: BTJ Finland Oy.

 

Teksti ja kuva Saara Kuvaja

 Jos männyt voisivat kertoa

”Juri tietää olevansa vihollisten ja petturien lapsi. Se on nyt iskostettu häneen. Älä usko, älä usko, älä usko, Maria kuiskii hänen korvaansa vierailuillaan. Älä usko ketään. Luota vain minuun. 

Haluan esitellä Anna Soudakovan esikoisromaanin Mitä männyt näkevät (2020). Luin kirjan muutamassa illassa ja minusta se oli hyvin vaikuttava ja koskettava teos. Kirja kertoo siitä, miten Stalinin vainot ovat koskettaneet samaan aikaan niin pientä poikaa, hänen perhettään sekä kokonaista kansakuntaa yli sukupolvien ajan. Pienen pojan elämänjano sekä perheen kantava voima kulkevat vahvasti mukana läpi teoksen.

Kirja kertoo kirjailijan isoisän Jurin elämästä aina lapsuudesta elämän loppuun asti. Jurin ollessa viisivuotias, hänen ylleen laskeutuu elämänmittainen varjo: hänen vanhempansa tuomitaan kansanvihollisina ja heidät viedään vangeiksi tuntemattomaan. Juri ja hänen siskonsa Maria päätyvät aluksi isovanhempiensa hoteisiin Uzbekistaniin, josta sisarukset kulkeutuvat paikasta toiseen yhdessä ja erikseen, etsien omaa paikkaansa isänmaan vihollisten lapsina. Leningradin arjessa selviytyminen vaatii sinnikkyyttä ja sitä, että aina on toivoa paremmasta. Juri kouluttautuu, löytää puolison ja perustaa perheen, mutta samalla hän tekee kaikkensa selvittääkseen mitä hänen vanhemmilleen on käynyt, sekä ennen kaikkea vaatien heille rehabilitointia, arvon palauttamista. Tarina kulkee useiden kaupunkien kautta lopulta Turkuun, jonne Juri jälkikasvuineen kotoutuu. Kirjan kronologisesti etenevistä vaiheista kerrotaan pääasiassa kolmannessa persoonassa, mutta sen lisäksi kerronta tapahtuu minäkerronnan sekä kirjeiden ja dokumenttien kautta. (Kirjasampo 2021.)

Mitä männyt näkevät kuvaa todellista, pelon värittämää elämää hyvin herkästi ja elävästi, ja läpi teoksen huokuu ajatus perheen tärkeydestä; Jurin kasvu pienestä pojasta isoisäksi. Kielikuvat ja suomen kielen taipuisuus maalaavat kaunista kuvaa sekä ympäristöstä että kirjan henkilöiden tunnemaailmasta.

”Talon kodikkuus saa Jurin miettiväiseksi. Kukkaverhot pitsireunuksineen,        kauniit säilytysrasiat hyllyillä, koristeelliset ikkuna- ja ovikarmit, huolella kudotut räsymatot, isän tuolin kuviot. Kaikki kertoo siitä, etteivät täällä asuvat ihmiset vain koeta selviytyä raskaasta työnteosta, että he eivät tule kotiin vain mennäkseen nukkumaan väsymystään pois, vaan täällä asuu perhe, joka kaipaa ympärilleen kauneutta ja mukavuutta. Voisiko Jurillakin joskus olla tällainen turvapaikka, koti?”

Kirjassa kuvataan Neuvostoliiton koneiston valtaa ja vaikutusta suuren maan kansalaisiin. 1930-luvulla alkanut pelko on periytynyt sukupolvien mukana ja vielä tänä päivänäkin epätietoisuus ja traumat saattavat aiheuttaa hyssyttelyä aikakauden tapahtumista: mitä historiasta uskaltaa sanoa. Hyssyttelyn sijaan teos mahdollistaa sen, että historian tapahtumat tulevat myös tulevien sukupolvien tietoon, eikä historiaa julmuuksista huolimatta unohdeta. Kirjan voi luokitella niin maahanmuuttajakirjallisuudeksi kuin historialliseksi kirjaksikin. Toisaalta kirja on myös elämäkerrallinen teos, jossa kerrotaan Jurin elämänkaaresta aina uzbekistanilaisesta lapsuudesta turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen.

Kirjan nimi herätti mielenkiintoni, sillä en osannut nimen perusteella päätellä mitään kirjan sisällöstä tai edes sen aiheesta. Vasta kirjan lopussa, Karjalaan Sandarmohin joukkohaudoille tehtävän vierailun yhteydessä selviää, mistä kirjan nimi, Mitä männyt näkevät, tulee. Suosittelen lukemaan kirjan, mikäli sinua kiinnostaa lukea Stalinin vainoista uudenlaisesta näkökulmasta: faktatasolla tuttu asia voi avautua varsin uudella tavalla todellisten henkilöiden kautta. Vaikka Jurin viimeisistä vuosista Turussa kerrotaan melko vähän, on Soudakova nostanut vuosista mielenkiintoisia vivahteita esiin. Kirja tarjoaakin lukijalleen myös ajatuksia kulttuurien kohtaamisesta sekä maahanmuuttajan kokemista hämmingeistä.

 

Lähteet:

Atena Kustannus. Mitä männyt näkevät. [Valokuva]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://atena.fi/kirjat/mita-mannyt-nakevat

Kirjasampo. 2021. Mitä männyt näkevät. Anna Soudakova. [Verkkosivu]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/http%253A%252F%252Fdata.kirjasampo.fi%252FabstractWork_7087202 

Soudakova, A. 2020. Mitä männyt näkevät. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.

Teksti ja kuva: Sara Kujanpää

 

Kun sydämen suuri tuntiviisari puhkoo ikuisesti ihoa

Sydämen mekaniikka on käkikello tikittämässä rinnassa, jos syntyessään sattui saamaan heikon sydämen.

Kun todellisuudesta tulee hieman taianomaista, sitä voidaan kutsua maagiseksi realismiksi. Fantasiakirjallisuuden taruolentoja ei maagisessa realismissa lennä. Mutta ihmisillä voi olla täydellisen luontevasti yliluonnollisia voimia tai ominaisuuksia. Ryhdyin lukemaan ”Sydämen mekaniikkaa” esitelläkseni sen maagista realismia edustavana teoksena, sillä sitä kaunokirjallisuuden asiasanaa tästä teoksesta käytetään. Mutta huomasin lukevani satua rakastumisesta, rakkaudesta ja sen vaatimasta hinnasta.

Mathias Malzieu on ranskalainen rockmuusikko, jonka toinen romaani ”Jack et la mécanique du coeur” ilmestyi alkukielellä eli ranskaksi vuonna 2007. Tarina alkaa maailman kylmimpänä yönä Edinburghissa, jolloin Jack syntyy ja saa sydämensä vahvistukseksi käkikellon. Varoituksista huolimatta hän rakastuu, ja päätyy matkalle Andalusiaan - yhtä aikaa pakenemaan taakseen jättämäänsä, että etsimään kadottamaansa. Malzieun yhtye Dionysos julkaisi romaaniin liittyvän teema-albumin samana vuonna, ja vuonna 2013 Luc Besson tuotti kirjaan perustuvan animaatioelokuvan. Palkittu kääntäjä Lotta Toivanen on suomentanut teoksen nimellä ”Sydämen mekaniikka” ja on saanut siinä suomen kielen roihuamaan ja raksuttamaan.

Kirja löytyy kirjastoista sekä aikuisten että nuorten osastoilta. Lasten satu tämä kertomus ei ole, mutta nuorten aikuisten kiihkeiden tunteiden tyrskyissä tämä seilaa jo täydellisesti. Varsinkin aikuiselle tekee hyvää lukea joskus epätavallinen rakkauskertomus, jossa arkitodellisuuden ulkopuolella voimme puhua satumaisella kielellä, antaa sydän tikittää ja seisottaa mustasukkaisuuden siilinpiikkisoppaa. Lukija voi tarinassa peilailla omaa rakastumistaan, rohkeuttaan rakastaa ja kömpelyyttään menettää se kaikki. Kirjan päähenkilöiden poikkeavuus ja vajavaisuus muistuttaa meidän kaikkien epätäydellisyydestä. Ja entä heidän nuoruutensa? Ehkä siinä olemme me, vasta alkumetreillä matkalla kohti elämänkokemusta. Matka jatkuu rakastumisen ensihuumasta elämään sen jälkeen, sillä tämä tarina ei pääty kesken matkan.

Kirja on saanut Goodreads-yhteisön (viitattu 22.3.2021) lukijoissa vastaanoton ihastuneesta vihastuneeseen. Usea kirjaan pettynyt lukija oli lukenut kirjan englanninkielisenä käännöksenä, mutta alkukielellä lukeminenkaan ei saanut kaikkia lumoutumaan. Kirjan pienet epätarkkuudet historiallisissa yksityiskohdissa ovat ärsyttäneet yllättävän paljon. Eikö sadun kuulukin olla faktojen ulkopuolella? Ärtymystä herätti myös se, ettei tätä teosta ei oikein voi lokeroida varmasti ja pysyvästi yhteen genreen. Kirjaa yritetään ymmärtää etsimällä sukulaisuuksia Tim Burtonin elokuviin tai Günter Grassin romaaniin (Komulainen 2012).

”Sydämen mekaniikka” hämmensi minutkin ensikohtaamisella. Se vaati luopumaan analysoinnista, turvallisista määrittelyistä ja luokitteluista. Se oli jotain aivan muuta kuin odotin. Ja ihastuin kuten ne toisetkin Goodreadsin lukijat, kun antauduin kielen ja tarinan vietäväksi.

Valitsin ensimmäisen kerran tämän kirjan luettavaksi kannen perusteella. Jenni Noposen graafinen suunnittelu pakotti tarttumaan kirjaan. Nyt toisen kerran etsin kirjan käsiini tarinan vuoksi. Jokin maaginen siinä oli jäänyt kiehtomaan, jokin minussa kaipasi vielä sukeltamista rakastumisen ihmeeseen.

”Mutta kun näin sen pikku laulajattaren ensimmäistä kertaa, tuntui kuin kelloni alla olisi vavahdellut maanjäristys. Rattaat kitisivät, tikitykseni kiihtyi. Luulin tukehtuvani, kaikki konseptit menivät sekaisin, kaikki sekosi.”

”Piditkö siitä?”

”Se oli mahtavaa…”

 

Goodreads. Ei päiväystä. Jack et la mécanique du coeur, [Verkkosivu]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.goodreads.com/book/show/2133827.La_M_canique_du_c_ur.

Komulainen, M. 8.1.2012. Sydän sanelee särkymisen uhallakin. [Verkkolehtiartikkeli]. [Viitattu 22.3.2021]. Saatavana: https://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/arviot/296644/Sydan+sanelee+sarkymisen+uhallakin.

teksti ja kuva: Sari Kaunisto

Entäpä jos Helsingin Kansalaistorilla olisi pakolaisleiri?

Eletään lähitulevaisuutta sekä Suomessa että  toisaalla Euroopassa. Samaan aikaan kansainvälisistä yrityksistä koostuva Eurodef-joukko on vallannut koko Euroopan –  myös Suomen mukaan lukien. Sellaisesta dystopiasta kirjoittaa suomalainen esikoiskirjailija Lotta Dufva romaanissaan Limbodusa (2020).

Markku Soikkelin (2015, 12) jaottelun mukaan yksi tieteisfiktion alalaji on entäpä jos -tarina, jota Limbodusa mielestäni edustaa. Soikkeli (2015, 12) jatkaa, että entäpä jos -tarinoissa on tärkeintä esimerkiksi ajatusleikit. Lisäksi jonkin tutun asian liioittelu kuuluu entäpä jos -tarinoihin (Soikkeli 2015,12).

Ajatusleikki heijastuu jopa romaanin nimestä, koska se on nimiväännös Lampedusa -nimisestä saaresta , joka sijaitsee myös oikeassa elämässä Välimerellä ja kuuluu Italialle. Myös romaanin yksi keskeinen hahmo, saksalainen Ingrid, ja hänen kaverinsa ovat romaanin nykyajassa Lampedusalla vallankumouksen seurauksia paossa. Lampedusa on romaanissa yksi keskeisimmistä paikoista, mutta sitä se on myös todellisuudessa. Nimittäin moni tosielämän pakolaisen ensimmäinen olemispaikka Euroopassa on juuri Lampedusan saari, joka on tuttu myös pakolaisaiheisista uutisista.

Ingrid aloittaa lukuisten muiden ihmisten kanssa vallankumouksen, koska he ovat kyllästyneitä Eurodefin totalitaristiseen valtaan. Eurodefin vallan myötä myös moni suomalainen on joutunut pakolaisleirille, kuten Helsingin Kansalaistorille, jolle pystytetyt punaiset teltat kertovat suuresta ahdingosta. Pakolaisuutta ja totalitaristista valtaa on romaanissa osittain liioiteltu ja käännetty toisin päin Eurooppaa ja Suomea koskevaksi. Liioittelu ja toisin päin kääntäminen on tieteiskirjallisuudelle ominaista. (Soikkeli 2015, 12, 173.)

Limbodusa sekoittaa faktaa ja fiktiota, mikä on myös tyypillistä tieteiskirjallisuuden genressä (Soikkeli 2015, 173). Dufva tekee sen mielestäni raikkaan taidokkaasti, mikä tekee siitä juuri 2020-luvun lukijalle ajankohtaisen romaanin.

Lähteet

Dufva, L. 2020. Limbodusa. Helsinki: Otava.

Soikkeli, M.2015. Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Helsinki: Avain.

Teksti ja kuva Veera Läspä

 Ben Aaronovitch Rivers of London 

Kirjallisuuden eri genret eivät ole kiveen hakattuja – yksittäisen genren sisällä voi leikitellä sen piirteillä niin paljon kuin huvittaa, piirteitä voi lainata muista genreistä vapaasti. Genrejä voi myös yhdistellä. Tuttuja yhdistelmiä ovat esimerkiksi kauhu ja dekkari (mistä muodostunee trilleri) tai historiallinen ja romantiikka. Mutta entäs genret, jota ei usein tule nähtyä yhdessä? Tämän vuoksi ihastuin Ben Aaronovitchin Rivers of London –sarjaan, joka yhdistää saumattomasti nykyaikaisen poliisiromaanin sekä klassisen velhoja ja henkiolentoja vilisevän fantasian.

Rivers of London on ensimmäinen kirja sarjassa, joka keskittyy nimensä mukaisesti Lontooseen ja jokiin, sekä jokia hallinnoiviin (tai ne ruumiillistaviin) henkiolentoihin. Samalla kirjasarjan päähenkilö, nuori konstaapeli Peter Grant, ratkoo yhä kummallisempia ja fantastisempia rikoksia, haastatellen silminnäkijänä ollutta haamua ja tuhoten kellarissa päivänvalolta piilossa olevia vampyyreitä. Päähenkilönä Peter on sympaattinen ja pidettävä, ja hyvin samaistuttava - eihän hänkään osannut odottaa joutuvansa oikean velhon oppipojaksi!

En tykästynyt sarjaan pelkästään mukavan päähenkilön, kirjavan hahmokaartin ja sujuvan kirjoitustavan vuoksi (kirjailija Aaronovitch on kynäillyt myös yhden Doctor Who –sarjan mieleenpainuneimmista jaksoista), erityisesti ihastuin juuri sarjan tapaan leikitellä genrejen kanssa. Paitsi se, että kirja edustaa sekä poliisikirjallisuutta että fantasiaa, on fantasiakin päivitetty nykyaikaan eikä ole jäänyt keskiaikaisiin linnantorneihin lohikäärmeineen. Moderni tapa käsitellä vanhaa tuttua on virkeä tuulahdus ainakin minulle, jonka kosketus fantasiaan on – kuten varmasti monen muunkin ikäiseni - pääosin Harry Potterin tasolla.

Vaikka jotkut kuvailevatkin eri genreillä leikittelyä “maustamiseksi” (Ehrenkranz 2009), mansikan kuorruttamiseksi suklaalla, Rivers of Londonin tyyli on pikemminkin kahden ruokalajin yhdistäminen joksikin aivan uudeksi. Yhdistelmä on virkistävä, eikä tunnu laisinkaan päälleliimatulta tai pakotetulta, vaan genret sulautuvat yhteen ilman ristiriitoja. Itseäni kirjan lukeminen on houkutellut pohtimaan muitakin kombinaatioita, mitä ei ennen tullut ajatelleeksi tai harkinneeksi – miten toimisi perinteinen fantasia luutineen ja loitsukirjoineen nykyisen fantasian kanssa? Tai romanttinen tarina dystooppisessa maailmassa?

Rivers of London-sarjaa on tällä hetkellä seitsemän osaa, joita ei ikävä kyllä ole ainakaan tähän mennessä käännetty suomeksi. Sarjasta on tehty myös sarjakuvaversioita.

 

Lähde: Ehrenkranz, P. 2009. Mixing it up: writing across genres. [Verkkoartikkeli]. Writing World. [Viitattu 18.3.2021]. Saatavilla: https://www.writing-world.com/fiction/crossgenre.shtml

Teksti ja kuva Aino Hautio

 POLYAMORISET LESBOVAMPYYRIT UUDISTAMASSA YA-KIRJALLISUUTTA

”Ai niin, kerran Susie oli myös kätevästi unohtanut sen puistoon, missä olin sitten joutunut riitelemään jonkun hygieniarajoitteisen pummin kanssa sen omistussuhteista (epäilen tänäkin päivänä, että tyyppi oli kaidalta tieltä pulloon luiskahtanut juristi, sen verran pätevää argumenttia) ja vielä heittämään muutaman euron väliä OMASTA TAKISTANI.”

Sydän kylmänä, s. 6

Sari Luhtasen Isadella -trilogian ensimmäinen osa, Sydän kylmänä (2019), on n.187 sivua pitkä nuorten aikuisten kirja, jonka halusin nostaa esille tärkeästä syystä: Polyamoristen ihmisten representaation takia. Kirjan päähenkilön, Isadellan, kaikki kolme äitiä elävät polyamorisessa suhteessa ja kivan lisätwistin kirjaan tuo myös se, että äidit ovat vampyyreja. Kirja siis paitsi käsittelee ihastumista, ystävyyssuhteita, itsensä ja oman identiteetin löytämistä, mutta myös seksuaalivähemmistöjä ja valitettavan vähän suomalaisesta kirjallisuudesta löytyvää polyamoriaa. Tässä kirjaesittelyssä kerron paitsi päähenkilöstä ja kirjasta itsestään, mutta etenkin päähenkilön äitien representaatiosta.  Lisäksi kerron enemmän tai vähemmän hyvillä perusteluilla, miksi kannattaa tarttua tähän kirjaan – luitpa normaalisti YA-kirjallisuudesta tai et.

Totta kai, kun kerran aiheessa ollaan, ajattelin avata polyamoriaa vähän siltä varalta, että lukijoiden joukossa on joku, joka ei ole tuttu termin kanssa. Polyamoria siis juontaa nimensä kreikan ja latinan kielen sanoista ”poly” (=usea) ja ”amor” (=rakkaus), joka tekee sananmukaisesti polyamorian käännöksen ”useaksi rakkaudeksi” (Polyamoria, [viitattu 11.3.2021]). On hyvä tietää, että polyamorinen ihminen ei välttämättä automaattisesti kuulu seksuaalivähemmistöön, vaan myös esimerkiksi heteroseksuaalit voivat olla polyamorisia. Vaikka polyamoria-terminä painottaa romanttisuutta, polyamorinen ihminen voi kuitenkin olla esimerkiksi aseksuaali (Polyamoria, [viitattu 11.3.2021]).

Haluaisin aloittaa tämän kirjan esittelyn kertomalla siitä, mistä kirjassa on kyse ja millaisia kirjan vampyyrit ovat. YA-kirjallisuudelle uskollisesti kirja kertoo teinitytöstä, Isadellasta, joka on tottunut pitämään matalaa profiilia ja välttelemään ihmiskontakteja – lähinnä sen takia, ettei hänen vanhempiensa salaisuus paljastuisi, mutta myös siksi, että he muuttavat usein ja Isadella on todennut helpommaksi olla tutustumatta keneenkään. Maailma ei siis tiedä vampyyreista tässä kirjassa, toisin kuin esimerkiksi Sookie Stackhouse -kirjasarjassa. Uudessa koulussa kaikki kääntyy kuitenkin päälaelleen, kun Isadella tapaa kaksi ihmistä, jotka luikertelevat hänen elämäänsä kuin huomaamatta. Myös Isadellan suhde kaikkiin äiteihinsä on viileä ja tuo omaa jännitettä kirjan juoneen. Viileät välit johtuvat osaltaan siitä, että kukaan äideistä ei ole suostunut kertomaan, kuka heistä kolmesta on Isadellan biologinen äiti. Isadella ei myöskään kutsu ketään äideistään äidiksi, vaan käyttää etunimiä.

Vampyyrit Sydän kylmänä -kirjassa ovat erilaisia, kuten kaikki vampyyrit kirjallisuudessa ja elokuvissa/TV-sarjoissa. Voisi melkein sanoa, että kahta täysin identtistä vampyyrikertomusta ei ole. Jokainen kirjoittaja luo omat piirteensä vampyyreille ja toteuttaa omaa näkemystään vampyyreista. Esimerkiksi kansanperinteen vampyyrit eivät omanneet kulmahampaita ja vampyyriksi muuttuminen oli kirous, joka langetettiin esimerkiksi pimeän taian harrastajille, punatukkaisille ja itsemurhan tehneille (Kuisma 2011). Sydän kylmänä -kirjan vampyyrit kestävät päivänvaloa, vaikka suosivat pimeyttä ja ainoa asia, mitä he juovat on veri, mutta syövät kuitenkin lihaa (Luhtanen 2019, 31-33). Tässä poiketaan esimerkiksi Twilight -saagan vampyyreista, jotka reagoivat päivänvaloon kimaltelemalla, ja elävät pelkällä verellä. Myös Sookie Stackhouse -sarjan vampyyrit elävät verellä, mutta vastaavasti he eivät kestä päivänvaloa. Moonlight nimisessä TV-sarjassa vampyyreiden silmät muuttuvat valkoisiksi mustilla pisteillä, kun heidän kulmahampaansa tulevat esiin, kun taas Vampyyripäiväkirjat -sarjassa silmät verestävät. Kuten sanottua, jokainen luo omanlaisensa vampyyrin ja kansanperinteiden vampyyreista on tultu pitkä matka. Sydän kylmänä ei siis ole poikkeus tässä asiassa, ja itse ainakin olen tyytyväinen, että kirjassa tuotiin esiin juuri tämän kirjan vampyyreiden ominaispiirteitä. On aina mielenkiintoista lukea millaiseksi eri kirjailijat kuvittelevat vampyyrit.

Nyt kun vampyyreista tuli kerrottua noin paljon, haluan nostaa esille pari asiaa kirjasta, koska tämän tarkoitushan on esitellä kirja ja saada bloggauksen lukijat lukemaan kirja (vielä on tulossa ne aiemmin mainitut enemmän tai vähemmän hyvät perustelut!). Kirjassa painotus on lähinnä Isadellan elämässä – hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Se, että hänellä on kolme äitiä, ei ole iso juttu. Se, että hänen kolme äitiänsä ovat vampyyreja ei myöskään ole iso juttu. Kirja keskittyy enemmän ihmissuhteiden koukeroihin. Kirja etenee reipasta vauhtia eteenpäin, eikä mässäile yksityiskohdilla tai syvällisillä asioilla – paitsi silloin, kun Isadella puhuu tai ajattelee piirtämistä. Nopeatempoisuus osaltaan vaikuttaa siihen, että Isadellan polyamorisia äitejä ei nosteta niin syvällisesti esiin. Heihin saadaan vain pintaraapaisu, mutta sekin on enemmän kuin tuhat jänistä, kun mietitään polyamoristen ihmisten representaatiota kirjallisuudessa – etenkin nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa… sitä kun on valitettavan vähän tai ei yhtään.

Voin rehellisesti sanoa, että Sydän kylmänä oli ensimmäinen polyamorisia ihmisiä sisältävä kaunokirjallinen teos, joka itselläni on tullut vastaan. Puhumattakaan siitä, että se oli ensimmäinen näkemäni polyamorisia lesbovampyyreja sisältävä teos. En usko, että vampyyrit tarvitsevat esille nostoa niin paljon (sitä on varmasti jo enemmän kuin tarpeeksi), mutta olen vahvasti sitä mieltä, että polyamoristen ihmisten representaatio on tärkeää, kuten myös stigman poisto. Vaikka kirja ei siis mene syvälle polyamoriaan tai lesbouteen, on silti merkittävää, että ne on sisällytetty hahmoihin ja kirjaan. Mitä useampi lukisi tämän kirjan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se herättää keskustelua ja poikii toivon mukaan lisää kirjallisuutta, joka sisältäisi hyvää ja stigmaa poistavaa representaatiota polyamorisista suhteista, seksuaalivähemmistöistä ja sateenkaariperheistä. Tästä syystä olisi mahtavaa, jos mahdollisimman moni nostaisi tätä kirjaa ja sen jatko-osia esille. YA-kirjallisuus ei ehkä ole kaikkien suosiossa, mutta hyvällä asialla kun ollaan, niin voihan sitä kantaa oman kortensa kekoon. 

Hetken mietin, että kuuluuko Sydän kylmänä nyt sitten YA-hyllyyn kirjastossa, vaiko nuorten hyllyyn, mutta päätin sen kuitenkin menevän YA-hyllyyn – kirja on kuitenkin sellainen, joka mielestäni edustaa voimakkaasti tyypillistä YA-kirjallisuutta: siinä on teini, jolla on oma identiteetti vielä vähän hakusessa, tulevaisuudesta ei tietoa, ihmissuhteet ovat dramaattisia ja kiemuraisia sekä suhde omiin vanhempiin on etäinen. Isadella -sarja on kokonaisuudessaan myös eräänlainen kasvutarina, ainakin henkisellä puolella. Isadella tajuaa mikä on oikeasti tärkeää ja ketkä ansaitsevat kuulua hänen elämäänsä.

Omalta osaltaan Sydän kylmänä myös uudistaa genreä, ja on oiva genren edustaja. Polyamoristen lesbovampyyreiden tuominen nuorten aikuisten kirjallisuuteen on uusi tuulahdus, jota tämä genre nimenomaan tarvitsee tässä vaiheessa maailman menoa. Polyamorisia suhteita on voitu pitää eräänlaisina tabuina, mutta nyt se on nostettu rohkeasti esille – eikä siitä edes tarvinnut tehdä kirjassa isoa numeroa. Voisin lyödä vetoa, että jos joku amerikkalainen kirjailija olisi kirjoittanut polyamorisista lesbovampyyreista kasvattamassa tytärtä, kirjassa olisi tehty siitä iso numero sisältäen kaiken mahdollisen vihapuheesta varsinaiseen homofobiaan, ja vähintään yksi hahmo olisi saanut kokea fyysistä väkivaltaa polyamorian tai lesbouden takia – se kun nyt tuntuu olevan vain pääteemana sateenkaarikirjallisuudessa ja sitä onkin oikeutetusti kritisoitu. Onnelliset loput ja suvaitsevaisempi ympäristö voisi olla edustettuna hivenen useammin. Onneksi Sydän kylmänä ei mässäile negatiivisuudella (jos ei lasketa Isadellan omaa ”kiukkuilua” ja negatiivisuutta maailmaa kohtaan, jota jokainen teini tuntee jossain kohtaa) vaan panostaa enemmän ihmissuhteiden monimutkaisuuden kuvailuun. Sekä hauskoihin letkautuksiin, jotka piristävät jo entisestään pirteää tekstiä, mikä tekee kirjan lukemisesta helppoa ja miellyttävää.

 

Isadella -trilogian kaksi muuta osaa ovat Sydän murskana (2020) ja Sydän liekeissä (2020). Mikäli jollakulla on lukukokemuksia tästä kirjasta ja tai sen jatko-osista, olisi kiva jakaa ajatuksia!

Lähteet:

Kuisma, H. 2011. Pimeydestä päivänvaloon : 2000-luvun alun vampyyri – kasvissyöjä, rakastaja ja tappaja. [Verkkojulkaisu]. Jyväskylän yliopisto: Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Sivututkielma. [Viitattu 13.3.2021]. Saatavana: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/36600/URN:NBN:fi:jyu-2011083111313.pdf?sequence=1

Luhtanen, S. 2019. Isadella – Sydän kylmänä. Helsinki: Otava.

Polyamoria. Ei päiväystä. Tietoa polyamoriasta. [Verkkosivu]. [Viitattu 11.3.2021]. Saatavana: https://monisuhteisuus.fi/tietoa-polyamoriasta/

Teksti Veera Onnela, kuva Katariina Onnela

 Joseph Wandera Owindi: Kato, kato, nekru (1972)

” Kadulla kävellessäni huomasin usein naisten ja lasten kääntyvän keskustelemaan minusta. Ja kun ohitin heidät, lapset huudahtivat selkäni takana: -Äiti! Kato, kato, nekru!”

    -    Hei kuule. Mä vaan olen valkoinen ja sä musta. Kerro mulle, mitä varten sä olet niin musta. Mä en koskaan ennen olekaan tavannut ihan mustaa kaveria.”

-       -  On se vaan kumma juttu, että jotkut syntyy mustiksi ja jotkut valkoisiksi. Te muuten näytätte siltä kuin olisitte saanut liikaa aurinkoa.”

Tällaisia lausahduksia Joseph Wandera Owindi sai kuulla asuessaan Suomessa. Owindi, nuori kenialainen ylioppilas, saapui vuonna 1963 Suomeen opiskelemaan. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Kato, kato, nekru Owindi kertoo meille tarinansa siitä, mitä hän kohtasi ja minkälaiselta suomalainen 60-luvun yhteiskunta tapoineen ja yhteiskunnallisine ilmapiireineen näytti muualta saapuneen silmin. Vastaan tuli paitsi ystävyyttä, myös paljon kylmää kyytiä ja rasismia. Owindi koki välillä Suomessa yksinäisyyttä, erillisyyttä ja kaipasi väkevästi kotimaahansa. Toisaalta ihmiset olivat hänestä hyvinkin kiinnostuneita ja tulivat sanamukaisesti iholle, koskettelivat ihoa ja hiuksia ja toisaalta välillä saattoi mennä useampi päivä, että kukaan ei puhunut hänelle.

Owindin tie vei ensin Viittakiven opistoon ja sieltä Helsingin yliopiston ja Työväen Akatemian kautta Tampereen yliopistolle, jossa hän oli Tampereen yliopiston ensimmäinen afrikkalainen opiskelija. Kertomansa mukaan Me Naiset lehden haastattelun jälkeen kaikki tunsivat hänet nimeltä kaupungilla. Owindi opiskeli suomen kielen ja hän osallistui aktiivisesti opiskelijapolitiikkaan Suomessa asuessaan. Hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi heinäkuussa 1971 ja palasi takaisin Keniaan.

Owindi aloitti teoksensa kirjoittamisen opiskellessaan Suomessa ja viimeisteli teoksensa palattuaan valmistumisensa jälkeen Keniaan. Englanninkielisestä käsikirjoituksesta teoksen on suomentanut ja toimittanut Risto Karlsson. Kirjan viimeisessä luvussa, Kirje Keniasta, Owindi kertoo miltä Kenia näytti hänen silmissään paluun jälkeen. Kahden kulttuurin välissä – tuntemus välittyy hyvin kirjan tästäkin luvusta Owindin kertomana.

Lähdin lukemaan Owindin teosta maahanmuuttajakirjallisuus-genren näkökulmasta, selvittääkseni mitä tuo genre voisi pitää sisällään ja voisiko tämä teos edustaa kyseistä genreä. Lea Hopkins (2013, 5) on tutkinut pro-gradu työssään siirtolais- ja maahanmuuttajakirjallisuuden määritelmää ja toteaa: ”Siirtolaiskirjallisuus tai maahanmuuttajakirjallisuus määritellään usein kirjoittajien mukaan, eli se on maahanmuuttajien kirjoittamaa kirjallisuutta”. Tämän selkeän määritelmän mukaan Owindin teos sopii maahanmuuttaja- ja siirtolaisuuskirjallisuuden piiriin. Toisaalta mitä syvemmälle genren määritelmään sukeltaa, sen liukuvammaksi käsite muuttuu ja genren määrittely yleisesti ottaen vaikeutuu. Siirtolaiskirjallisuuden tyypillisiä teemoja ovat Hopkinsin (2013, 65) mukaan ”liikkuminen ajassa ja paikassa, muukalaisuus, ulkopuolisuus, kulttuurien vertailu, kieli, välitila menneisyyden ja tulevaisuuden välissä”. Nämä kaikki teemat löytyvät Owindin teoksesta.

Owindin teoksen voi luokitella maahanmuuttaja- tai siirtolaiskirjallisuudeksi, sillä se pitää sisällään niitä monta tätä genreä luokittelevaa piirrettä. Toisaalta omaelämäkerrallisuus sopii myös määrittämään teosta. Lukijan ymmärtämys kirjoittajaa kohtaan kasvaa, kun hän kirjaa lukiessaan oppii kirjailijan tuntemuksista ja kokemuksista kahden kulttuurin välissä. Teos on selkeästi kirjoitettu, viesti tulee hyvin esille, vaikka ei genren luokittelun näkökulmasta teokseen tutustuisikaan. Oman tulkintani mukaan Owind kysyy teoksessaan mitä voimme toisiltamme oppia, ja hän ohjaa katsomaan miten toisiamme kohtaamme. Ihmisten välinen vuorovaikutus on kaiken ydin, riippumatta siitä missä asumme.

Vaikka teos onkin kirjoitettu jo viitisen kymmentä vuotta sitten, kertoo se karulla tavalla siitä, miten ulkopuoliseksi voi tuntea itsensä vieraassa yhteisössä ja kulttuurissa. Rasismi ei ole valitettavasti kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta. Teos on myös oman aikansa suomalaisen yhteiskunnan ja tapakulttuurin kuvaus. Siinäkin mielessä mielenkiintoinen kirja.

Yle Areenasta löytyy kaksi Joseph Wandera Owindin haastattelua, toinen on tehty hänen Tampereen opiskeluvuosinaan ja toinen vuonna 2009 Owindin vieraillessa Suomessa.  Ohessa linkki haastatteluihin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/02/03/kenialainen-joseph-owindi-kohtasi-suomalaisten-hammennyksen

Lähteet:

Hopkins, L. Maahanmuuttajakirjallisuudesta siirtolaiskirjallisuudeksi. Siirtolaisuuteen liittyvän kirjallisuuden terminologin perusteet ja uudistaminen. [Verkkojulkaisu]. 2013. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Pro gradu tutkielma. [Viitattu 5.3.2021]. Saatavilla: https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41809/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201306192014.pdf?sequence=1&isAllowed=y

 

Teksti ja kuva Karita Toivanen

”Voivatko ihmiset elää ilman sotaa?”
 Äidin pelto, Tšingiz Aitmatov

”Sano minulle maaemo, sano totuus: voivatko ihmiset elää ilman sotaa?

…. se riippuu teistä, ihmisestä, teidän tahdostanne ja järjestänne”

                                                        (Aitmatov 1989, 184)

Haluaisin tuoda esille tämän teoksen, joka ansaitsisi tulla meidän jokaisen lukemaksi. Se on hyvin lyhyt mutta samalla todella vaikuttava, syvällinen, traaginen ja koskettava. Se ei välttämättä ole tyypillisin sotakirjallisuuden edustaja, koska lukija ei löydä tästä taistelua ja sotilaita. Mutta se kertoo lukijalle todella koskettavan tarinan siitä mitä sota aiheuttaa ihmiselle, kuinka se pakottaa meidät pohtimaan sodan vakavuutta ja menneisyyttä sekä oliko sotiminen sen arvoista, että me ihmiset olimme valmiita luopumaan onnesta ja rakkaudesta.

Tutustuin Äidin pelto -teokseen vielä lukioaikana koulutehtävän yhteydessä. Luin sen hetkessä ja ihastuin saman tien. Itkin lukiessani sitä. Kirja kertoi, miten sota vaikutti siviilien elämään ja tässä tapauksessa erityisesti naisiin. Kirjailija kertoo meille yhden naisen elämäntarinan ja miten sota oli vaikuttanut hänen ja koko maan elämään. 

Kirja on kirjoitettu sodan jälkeen, vuonna 1963. Teos käsittelee toisen maailmansodan aikoja, mutta Aitmatov ei erottele sitä niin vahvasti, vaan yrittää kertoa meille sodan vaikutuksista riippumatta milloin se on ja missä. Teoksen tarkoitus ei ole näyttää lukijalle verisiä taisteluita, vaan kokonaisuudessa miten sota-ajat vaikuttivat meidän elämäämme ja tuoda esille yhteiskunnan kärsimys.

Vaikka kirjassa ei ole taisteluja, se on silti sotakirjallisuutta, koska se kertoo meille sodan vaikutuksesta ihmiseen ja erityisesti naisten elämään - mikä oli lopputulos ja onko sen jälkeen vielä toivoa onnelliselle tulevaisuudelle?

Kirjassa lukija tutustuu keskusteluun kahden äidin välillä. Äiti - ihminen, Tolgonai ja Äiti – Maaemo, pelto. Kirja on rakennettu heidän dialogistansa, jossa he keskustelevat menneisyydestä ja tulevaisuudesta.

Kirja antaa hyvin vahvan kuvauksen sodasta. On tärkeää lukea tällaisia teoksia nyt ja jatkossa, sillä ne opettavat ja pakottavat pohtimaan sodan merkitystä ja mitä kaikkia me menetämme ja onko sen jälkeen enää jatkoa, toivoa tai uskoa.

Tolgonai oli menettänyt sodassa rakkaan miehensä, kolme poikaansa ja miniän, mutta hänelle jäi kasvattavaksi lapsenlapsi, poika. Siten kirjailija jättää meille toivoa, että tulevaisuus on, ja se riippuu vain meistä ihmisistä, millainen se tulevaisuus on.

Myös suomalaisesta kirjallisuudessa löytyy vastaavia teoksia, joissa kirjailija tuo esille, miten naisten elämään on vaikuttanut sota. Esimerkiksi Elvi Sinervon teoksessa Toveri, älä petä, päähenkilö Marja menetti sekä lapsensa että miehensä ja joutui vankilaan. Tässä teoksessa ”Itsenäisenä elämäänsä aloittavan Marjan edessä aukeaa esteetön tie, jota pitkin hän voi aloittaa nousunsa aatteen vuorelle” (Juutilan 2000, 222). 

Aitmatov Äidin pellon avulla auttaa meitä ymmärtämään, että kaikki on meidän käsissämme, vain me itse voimme päättä miten ratkaisemme ongelmat, tapahtuuko se neuvottelemalla vai sotimalla.

”Mutta mitä teen muille, kaikille niille ihmisille joita tässä suuressa maailmassa elää? Minun täytyy puhua heille. Miten minä löydän tien jokaisen ihmisen sydämeen?

Sinä aurinko, joka loistat taivaalla ja kierrät ympäri maan, sano sinä ihmisille!

Sinä sadepilvi, joka valat maailman ylle valoisan kesäsateesi, sano se jokaisella pisarallasi!

Maa, maaemo, sinä ruokit meitä kaikkia rinnoillasi, kaikkia ihmisiä maailman kaikilla kolkilla. Sano sinä, rakas maa, se ihmisille.

-Ei, Tolgonai, sano se itse. Sinä olet Ihminen. Sinä olet ylin, sinä olet viisain, sinä olet Ihminen. Sano sinä!”

                                                                (Aitmatov, 1989, 236)

 

 

Lähteet

Aitmatov, T. 1989. Teokset: Osa 3, Varhaiset kurjet, Äidin pelto, Valkoinen laiva. Helsinki: SN-kirjat. 125 – 236.

Juutila, U.-M., 2000. Naiset sodassa. Sota paremman maailman puolesta Elvi Sinervon teoksessa Toveri, älä petä. [Verkkolehtiartikkeli] Sananjalka 42 (1), 209-226. [Viitattu 9.3.2021]. Saatavana:  https://journal.fi/sananjalka/article/view/86623/45382

Tšingiz Aitmatov. [Verkkosivu]. [Viitattu 28.2.2021]. Saatavana: http://aitmatov.kg/

Kirjoittanut Irina Cheburkova