Elätkö itseäsi vai muita varten?

” -Luin lehdestä naisesta, joka oli virunut asunnossaan kuolleena monta viikkoa, ettäs tiedätte. Jutussa sanottiin että kuolema oli ”luonnollinen”. Naisen päivällinen oli edelleen pöydällä. Eihän sellaisessa ole mitään luonnollista. Kukaan ei tiennyt että hän oli kuollut ennen kuin naapurit valittivat hajusta.

-Haluan työpaikan, koska olen sitä mieltä ettei todellakaan ole soveliasta häiritä naapureita pahalla hajulla. Haluan että joku tietää että minä olen täällä.”

Britt-Marie kävi täällä s.34,36

Kuvittele, että havahdut kuusikymmenvuotiaana siihen, että elämäsi ja haaveesi jäivät toteutumatta. Elit aina ”sitku”-elämää, sillä jonkun toisen ihmisen ajatukset ja haaveet vaikuttivat aina mielestäsi tärkeämmiltä kuin omasi. 

Kirjan kerronta alkaa liki tragikoomisesti, Britt-Marie ei ole eläessään tehnyt töitä, mutta nyt hän niitä tarvitsee ja suuntaa työvoimatoimistoon. Työvoimatoimiston virkailija on aivan selkeästi ihan eri maailmasta kuin tämä elämäntehtäväänsä huolella hoitanut edustusrouva. Ensimmäiset naurunpyrskähdykset lukija kokee, kun hän näkee mielessään pirtsakan nuoren virkailijan ja toisaalta hieman närkästyneen Britt-Marien joka ei ikinä ole juonut arkisesti kahvia pelkästä muovimukista, saatikka laskenut milloinkaan kuppia pöydälle ilman alustaa (Backman 2016, 10). Kuvailu vie lukijan parhaansa mukaan Britt-Marien kenkiin ja näyttää kuinka tiukkaan pinttyneet käyttäymis- ja ajattelumallit luovat sisäsyntyisiä odotuksia meille jokaiselle. Kirja omalla tavallaan haastaa lukijansa kyvyt asettua toisen ihmisen asemaan.

Britt-Marie ei tahallaan ole töykeä, eikä hän aina tule kirjansivuilla ajatelleensa olevansa mitenkään tyly tai muuta vastaavaa ja lukijalle aina korostetaan, kuinka hän on vain huomaavainen. Tähän myös perustuu kirjan sijoittuminen huumokirjallisuuteen.

Genrensä edustajana kirja on tyypillinen hyvänmielenkirja, lukija pääsee hyvin mukaan tapahtumiin, jotka sinänsä ovat verrattain varsin tavanomaisia, mutta Britt-Marien kyky suhtautua niihin ei sitten tavanomainen olekaan ja se luo niihin humoristisen kaiun.

Pienen kaupungin nuorisotalon kiinteistönhoitaja, se on Britt-Marien elämänsä ensimmäinen työpaikka. Ainoa syy miksi kyseinen työpaikka oli ollut edes saatavilla, johtui siitä, ettei nuorisotaloa oltu vielä ehditty lakkauttaa (Backman 2016, 42). Borgin pieni kaupunki, jossa liki kaikki palvelut ja työpaikat ovat lakkautetut, asukkaat, jotka ovat kukin tahoillaan osittain luovuttaneet, mutta silti jotkut jaksavat pyrkiä pitämään vielä kiinni omasta omanarvontunnostaan. Tähän soppaan kun lisätään heikoilla sosiaalisilla taidoilla varustettu hiukan varttuneempi Britt-Marie kyseenalaistamaan kaupunkilaisten elintapoja, niin väärinkäsitykset ovat väistämättömiä.  

Juonen mukana kulkee ajoittainen muistelu menneistä, joiden avulla lukija kehittää itselleen lisää ymmärrystä Britt-Marien tapoihin toimia eri tilanteissa. Epävarmuuden omien mielipiteiden ja haaveiden merkityksellisyydestä, jokaisen ihmisen sisäsyntyisen tarpeen tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kirjan muiden hahmojen selkeä erilaisuus Britt-Marieen verraten luo virkistävän perspektiivin, varsinkin kun tapahtumien myötä Britt-Marien sisäinen maailma laajenee ja hän oivaltaa niin itsestään kuin elämästäänkin jotain uutta, sekä samalla piristää nukkavierun kaupungin tunnelmaa.

Myöskin eräänlainen avunanto-sopimus rotan kanssa hymyilyttää, mutta on myös haikea. Britt-Marien kokee, että vain lahjomalla snickers-suklaan avulla rotan käymään luonaan päivittäin, hän saisi varmuuden että ”joku tietää että olen täällä” (Backman 2016, 94).

Britt-Marien hahmo muistuttaa meitä jokaista pitämään huolta siitä, että elämämme on elämisen arvoista. Myös siten että voimme sanoa rakastaneemme elämämme aikana sekä muita, mutta myös itseämme.

Ja muistakaa, jos joskus satutte juomaan muutaman ylimääräisen viski-paukun, on varsin hyvinkin todennäköistä että sairastutte seuraavana päivänä influenssaan, ettäs tiedätte! (Backman 2016, 285).

 

Lähde: Backman, F. & Heikkilä, R. 2016. Britt-Marie kävi täällä. Helsingissä: Otava.

Teksti ja kuva: Marja-Liisa Korpela