Ydinsodan jälkeen. Sahalinin saari – Eduard Verkin

”Kun ihmiskunnan teknologinen kehitys alkaa kiriä huomattavasti moraalisen kehityksen edelle, syntyy eräänlainen aalto. Kyse on synergiasta tai yhteisvaikutuksesta kielteisen talouskehityksen, yhteiskunnallisten odotusten ja sosiaalisten ristiriitojen kärjistymisen välillä, ja sitä seuraavasta eettisestä umpikujasta, joka johtaa vääjäämättä maapallon laajuiseen katastrofiin”.

Nämä lauseet jäivät mieleeni vahvasti luettuani Eduard Verkinin Sahalinin saari- teoksen. Sahalinin saaren maailmassa ydinsota on tuhonnut lähes koko maailman. Vain Japani on voimissaan ja Sahalinin saari toimii puskurivyöhykkeenä suojaamassa Japania tuhoisalta PRT:ltä eli pikaraivotaudilta. Soveltavan futurologian etnografian osaston tutkija Siren lähtee tutustumaan Sahalinin saareen koska hänen professorinsa uskoo, että Sahalinilla on nähtävissä tulevaisuuden suuntaviivat. Saari toimii eräänlaisena rangaistussiirtolana kaikille Japanissa tavalla tai toisella epäonnistuneille tai rikoksen poluille lipsahtaneille ja sen lukuisat vankilat ovat erittäin kolkkoja ja ankaria. Oppaakseen Siren saa Artjomin, jonka taidot taistelijana saavat tarinan aikana lähes myyttiset mittasuhteet. Sirenin ja Artjomin kiertäessä saarta tapahtuu onnettomuus, jolloin saarelta pois pääseminen muuttuu epätoivoiseksi selviytymistarinaksi.

Teoksen tapahtumat ovat välillä hyvin epäinhimillisiä, esimerkiksi kun kuvataan ruumiiden poimimista merestä ja niiden kuivaamista käytettäviksi kuin lämmitys pelletit. Osasta luetusta tulee jopa pahoinvoiva olo. Saaren olosuhteet ovat todella raa’at ja rotuerottelu sekä rasismi rehottavat. Suurta huvia saarella ovat mutiaisten pieksennät, joissa amerikkalainen, pääosin mustaihoinen, suljetaan häkkiin ja häntä heitellään useiden päivien ajan kivillä tai muulla irtotavaralla. Sirenille myös kerrotaan, että hän voi halutessaan ampua korealaisia rajoituksetta ja kiinalaisiakin saa ammuskella, mutta heidän kuolemistaan on tehtävä kirjallinen selvitys poliisille. Groteskin sävyjä teos saa, kun kuvataan ryömijöiden lahkoa. Groteskin määritelmän mukaisesti heidän käyttäytymistään kuvataan karikatyyrimäisesti ja liioittelevasti, mahdollisesti parodioiden nykymaailman välillä kummallisiakin trendejä ja suuntauksia (Hosiaisluoma 2003, 286)

Kerronta lähtee liikkeelle verkkaisesti, mutta vauhtiin päästään, kun onnettomuuden jälkeen alkaa kiihkeä selviytyminen pois saarelta ennen kuin pikaraivotautiset, zombien kaltaiset olennot, saavat pakenijat kiinni ja ennen kuin saarta aletaan pommittaa V-yhdisteellä, jolla tuhotaan pikaraivotautiset, mutta samalla kaikki muukin elollinen kuolee saarelta. Kaiken kauheuden keskeltä löytyy kuitenkin myös kiltteyttä kanssaihmisiä kohtaan sekä toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.

Dystopioissa usein kuvataan sitä, kuinka ihmisten raakuus ja itsekkyys tulevat esiin post-apokalyptisessa maailmassa, kun resurssit ovat vähissä ja oma selviytyminen nousee keskiöön. Sahalinin saaressa tätä on kuvattu poikkeuksellisen raa’asti. Kaiken on käynnistänyt tuhoisa ydinsota, joka lähti liikkeelle harmituksesta nyrkkeilyottelun häviämisestä. Valitsemaani lainausta tulkitsen niin, että teknologian kehittyessä ihmisten eettiset pohdinnat tämän teknologian käyttöön liittyvistä asioista pitäisi olla hyvin tärkeässä osassa. Vaikka voimme jonkin uuden teknologian kehittää, tulisiko meidän niin tehdä ja mitkä sen vaikutukset voivat todellisuudessa ihmiskunnalle tai vaikkapa vaan yksilötasolla olla.

Lukukokemus oli monin kohdin ajatuksia herättävä eikä se päästänyt lukijaansa helpolla. Se laittoi pohtimaan, millaisiin tekoihin ihminen pystyy äärimmäisissä olosuhteissa ja muistuttaa kuinka tärkeää lempeys ja empatia ovat. Niiden jäädessä pois kaikkien olosuhteet muuttuvat kurjemmiksi. Saarta kuvataan tarkasti ja kiinnostavasti, luonnon kuvaukset muistuttavat siitä, kuinka riippuvaisia olemme siitä, mitä luonto meille tarjoaa ja kuinka suureen pulaan jäämme, jos emme enää voikaan turvautua luonnon antimiin.

Lähteet:

Hosiaisluoma, Y. 2003. Kirjallisuuden sanakirja. Helsinki: WSOY.

Teksti ja kuva Paula Moisio