Pelastakaa sotamies James!

En yleisemmin lue sotakirjallisuutta vanhana scifin ja muun huuhaan kynäniskaisena kuluttajana. En oikeastaan edes tiedä miksi, koska kirjallisuuden ulkopuolella, sota on aina kiinnostanut minua historiansa ja mitä mielenkiintoisimpien tapahtumiensa puolesta. Sotakirjallisuudesta tunnen lähinnä tusinapokkareina hyllyn täytettä paikkaavat Sven Hasselit, joihin en ole sen kummemminkaan tutustunut. Televisio ja elokuvat ovat tuoneet sodan viihteen ulottuvilleni Band of Brothersin ja sotamies Ryanin kautta. Myös verkkomoninpelit kuten Call of Duty ja vähemmin tunnettu Insurgency ovat kartuttaneet aseiden ja muiden lelujen tietämystäni nykyihmisen sivistystasolle.

Kirjallisuus on kuitenkin eri maata, mutta otin kirjan nenilleni, kun kaverini yksi heinäkuinen päivä löi käteeni James Jonesin klassikkoteoksen Ohut Punainen Viiva. Teos kuvaa Guadalcanin taisteluita japanilaisten ja yhdysvaltalaisten välillä vuonna 1942-1943, joihin kirjailija myös itse osallistui. Teoksen keskeisinä päähenkilöinä ovat 25. jalkaväkidivisioonan sotilaat, joilla on kullakin oma tapansa käsitellä sotaa oman päänsä sisällä

Sota, sota ei koskaan muutu

Jonesin suhtautuminen sotaan näkyy myös hyvin kirjassa ja sen tapahtumissa, jotka kuvataan kaiken kauheuden ja raakuuden keskellä syy- ja seuraussuhteina ottamatta kuitenkaan kantaa ollaanko tilanteissa toimittu oikein, vai väärin, olkoon se sitten taisteluissa piilossa kyykkääminen tai vihollissotilaan ruumiin häpäisy ja ryöstö. Hahmokaarti koostuu vähintäänkin mielenkiintoisista sieluista, joista oma henkilökohtainen suosikkini on pakko olla giniä napsiva ja sotaan loogisella kyynisyydellä suhtautuva Welsh jonka jostain syystä kuvittelen aina Benicio Del Toron näköiseksi ukkeliksi. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus, jossa Welshiä tulkitsi Sean Penn.

Siteeraten kirjaa: "Tämä kirja on hilpein mielin omistettu kaikista inhimillisistä pyrkimyksistä suurimmalle ja sankarillisimmalle: sodalle ja sodankäynnille. Älkööt ne koskaan lakatko tuottamasta meille sitä mielihyvää, jännitystä ja lisämunuaisten kiihoketta, mitä me tarvitsemme, tai antamasta meille sankareita, presidenttejä ja johtajia sekä niitä muistomerkkejä ja museoita, joita me heille rauhan nimessä pystytämme."

Sotakirjallisuudessa tuntuu usein toistuvan sodanvastaisuuden teema, josta useampi kuin yksikin kirjailija on aikojen saatossa saanut huomiota osakseen, positiivista tai negatiivista. Ohut Punainen Viiva omalla narratiivillaan luo sodasta kasan tapahtumaketjuja, joita lukija voi vain seurata vierestä tekstin mitenkään moralisoimatta sotilaiden asenteita tai tekoja. Tämähän ei yleensä rauhanajan narratiivin sovi, mutta Jonesin tekstistä käy silti kaikki sotilaiden kokema kauheus selväksi jo ilman sen turhempia moralisointeja. Ehkä tässä lieneekin Jonesin kirjoituksen nerokkuus: lukija saa itse päättää tapahtumien oikeellisuuden mutta on silti niiden orja, juonen soljuessa eteenpäin ja sodankäynnin kirjon paljastuessa lukijalle vain silloin kun hän itse vetää ohuen punaisen viivan hulluuden ja järjen välille.

Lukekaa sotaa!

Sotakirjana ja historiallisena kirjana Jonesin teos kuvaa hyvin sotilaiden rankkoja olosuhteita paahtavassa helteessä ja viidakon klaustrofobiassa ja teoksessa näyttäytyy historiadiggareille sodanajan kalusto ja aseet, vaikkakin kirja keskittyy teknisten yksityiskohtien sijaan henkilöihinsä. Joskus kirjailijan ajatuksenjuoksu tuntuu hieman liiankin tiheältä ja teksti ei ole ihmisille, jotka kaipaavat helppoa lukukokemusta. Lieneekö vika sitten suomennoksessa mutta enemmän kuin usein koin turhautuneisuutta lukiessani Jonesin moniväristä tekstiä. Ehkä teksti itsessään ei ollut itselleni sopiva ja muistan lukukokemukseni vähäisestä sivumäärästä kestäneen turhankin kauan. Palauttaessani kirjaa muistan maininneeni ystävälleni että Ohut Punainen Viiva on ”paras kirja jota en halunnut lukea”.

 

Lähteet

Ohut Punainen Viiva. [Verkkosivu].Kirjasampo [Viitattu 28.03.2021]. Saatavana: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_1772

Teksti Paavo Rautiainen