Mitäpä jos aikamatkustus olisi mahdollista? Lukuvuorossa Alastair Reynoldsin Ikirouta

”Jopa aikamatkustus muuttuu arkiseksi, kun sitä tekee päivätyökseen.”

Näin toteaa Ikiroudassa työskentelevä Margaret (Reynolds 2020, 63), kun kirjan päähenkilö Valentina kokee ensimmäisen aikamatkustukseen liittyvän kokemuksensa. Eletään vuotta 2080 ja Valentina on juuri pestattu pilotiksi Ikiroudan kokeeseen, jonka tarkoituksena on matkustaa ajassa taaksepäin ja pelastaa maailma Tuholta. Tuho on aiheuttanut sen, että maailmasta on ruoka loppumassa ja ruoan varavarastotkin ovat loppumaisillaan.

Valentina ei kuitenkaan ole kokeen ainoa pilotti, eli henkilö, jonka on tarkoitus matkustaa ajassa, vaan pilotteina toimii hänen lisäkseen neljä muuta henkilöä: suomalaistaustainen Antti (spoilerivaroitus: Antti on nainen, liekö tarkoituksella nimeksi valittu miesoletettu nimi?), New Delhistä kotoisin oleva Vikram, kreikkalainen Christos sekä Miguel, jonka kansalaisuutta ei kerrottu. Valentina itse on venäläinen, 71-vuotias nainen, joka toimi ennen Ikiroutaan pestaamistaan matematiikan opettajana. Yhteisenä kielenään heillä on venäjä, toisilla parempi ja toisilla hieman heikompi.

Kirjan muiksi päähenkilöiksi voisi sanoa Antin ja Tatjanan. Tatjana on vuonna 2028 elävä nainen, jossa Valentina ”loisii”. Kokeen tarkoituksena on, että pilotit saisivat täyden kontrollin isäntäänsä, mutta jostain syystä Valentina ei saakaan täyttä kontrollia Tatjanasta, vaan myös Tatjana pystyy hallita itseään. Valentinan ja Tatjanan päänsisäisesti käyty keskustelu onkin kirjan parhainta antia minun mielestäni. Antti taas seikkailee oman isäntänsä ulkomuodossa vuodessa 2028 ja siellä hän tapaa Valentinan/Tatjanan, jonka kanssa hän lähtee yrittämään maailmanpelastusta.

Kun valitsin luettavakseni Alastair Reynoldsin Ikiroudan, en tiennyt, että hän on merkittävä genrensä edustaja. En yleensä lue scifiä, tai edes katso genreen kuuluvia elokuvia, joten tästä huomaa, että miten pihalla genrestä voi olla. Siksi minun on ehkä helppo kirjoittaa siitä näkökulmasta, että miten tämä teos vastaa sitä, että millaisia ennakkoluuloja minulla tätä genreä kohtaan on.

Minun ajatuksissani scifin genreen kuuluvat erilaiset avaruusoliot, matikkaan tai fysiikkaan liittyvät jutut, tekoäly sekä tieteellinen kieli, jota tavallinen tallaaja ei välttämättä ymmärrä. Tämän teoksen kohdalla ennakkoluulojani vastasivat tekoäly sekä tieteellinen kieli, jota voi varmasti ymmärtää, jos ymmärtää fysiikasta ja matematiikasta enemmän. Nämä tällaiset tieteelliset kohdat, joita ei onneksi nyt mahdottoman paljon kirjassa ollut, menivät minulta vähän niin kuin ohi, koska en aina jaksanut keskittyä siihen, että mitä niissä kohdissa kerrotaan. Mutta kun unohdetaan tällaiset genrelle ominaiset asiat, kirja oli loppujen lopuksi ihan hyvä lukukokemus. Genrelle on tyypillistä, että siinä käsitellään mm. tulevaisuudessa mahdollisia teknologioita ja luonnonlakien vastaisia tapahtumia (Risingshadow, [viitattu 26.3.2021], joita Ikiroutakin käsittelee aikamatkustuksen muodossa.

Kun aloin lukemaan tätä kirjaa, minulla meni taas hetki siihen, että mikä tässä on se juttu. Usein, kun alan lukea uutta kirjaa, ensimmäiset parikymmentä sivua menee siinä, että yrittää saada kiinni siitä, että mikä tässä nyt on jujuna. Itseäni hieman häiritsi se, että heti kirjan ensimmäisissä ”luvuissa” hypittiin monessa eri tasossa, joten luin alun kaksi kertaa ymmärtääkseni sen paremmin. Laitoin ”luvut” lainausmerkkeihin siksi, koska kirjassa ei ollut perinteisiä lukuja, eli yksi luku loppuu edelliselle sivulle ja seuraava luku alkaa uudelta sivulta, vaan ”luvut” oli eroteltu tähdellä. Se oli minulle uusi tyyli.

En lämmennyt tälle kirjalle heti, mutta kun olin päässyt noin puoleen väliin, alkoi tapahtua ja tarina imaisi mukaansa. Loppua kohden myös tieteellinen kieli väheni, joten kirjasta tuli helppolukuisempi. Alun tapahtumatkin alkoivat selvitä loppua kohden, joten ne eivät jääneet kummittelemaan vaan olivat ilmeisesti kirjailijan tapa saada kiinnostus heräämään, vaikka alku hieman sekava olikin. Suosittelisin Ikiroutaa kaikille siksi, että se on suhteellisen helppolukuinen genrensä edustaja, eikä se ole myöskään mahdottoman pitkä (vain vähän yli 150 sivua), joten kirjan jaksaa lukea myös ennakkoluuloisemmatkin lukijat (kuten minä).

Aikamatkustus on ajatuksia herättävä asia, joka ei todennäköisesti koskaan toteudu. Mutta jos toteutuisi, historian kirjat voisivat olla täysin erilaiset kuin ne ovat nyt. Millaista nykyelämä olisi, jos esimerkiksi maailmojen sodat voitaisiin estää tulevaisuudesta käsin? Kuinka moni meistä olisi olemassa, mikäli joku sorkkisi aikaa ennen meitä? Olisivatko asiat paremmin vai huonommin? Mikäli juuri SINÄ voisit matkustaa ajassa, mitä tekisit ja miten arvelisit sen vaikuttavan omaan aikaamme? Olen joskus ajatellut asiaa, mutta olen todennut, että seuraukset voivat olla niin monimutkaiset, että olen päättänyt keskittyä vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.

 

LÄHTEET

Reynolds, A. 2020. Ikirouta. Suomentaja Hannu Tervaharju. Helsinki: Like Kustannus.

Risingshadow. Ei päiväystä. Scifi. [Verkkosivu]. [Viitattu 26.3.2021]. Saatavana: https://www.risingshadow.fi/library/genre/science_fiction

Teksti ja kuva Sari Ojala